tiistai 28. syyskuuta 2010

ENSIO OLUT, RANKKA LAPSUUTENI



Ensio Olut oli pienenä,
kohta sotien jälkeen,
huomiota herättävän
kaunis lapsi!
Me sotien jälkeen syntyneet sukupolvet, ns. suuret ikäluokat, boomerit, kuten muotisanatietoinen  nykynuoriso meitä haluaa nykyään nimittää, me tiedämme, kuinka rankkaa se elämä silloin oli! Kahvinkorvikkeeseen kaadettiin kermankorviketta, ”Atlantaa”, ja imellytykseksi sokerin korviketta, sakariinia.

Koska ajat olivat kovat, kukaan ei ollut kotona edes silloin, kun Ensio Olut syntyi; kaikki kun olivat maksamassa sotakorvauksia. Oli vain lappu jätetty pöydälle: "Jos satut äidin poissa ollessa syntymään, Ensio Olut, niin uunissa on puuroa, ota itse, poika, puuroa uunista, mutta älä polta näppejäsi, käytä torpan ainoaa kodintekstiiliä, tiskirättiä. Lautasia on astiakaapissa ja lusikoita lusikkalaatikossa.
                                                         Äiti


No, Ensio Olut - vaikka edes nimeään ei ollut vielä saanut - otti puuroa uunista, koska ei ollut saanut henkensä pitimiksi ruokaa suuhunsa moneen kuukauteen; mitä nyt juuri ja juuri napanuoran varassa oli tuohon asti hengissä sinnitellyt.



Kouluakin sittemmin käytiin – hyvä, jos piikkopaita oli päällä, ja tuohivirsut jalassa. Meillä köyhempien lasten vanhemmilla toisin oli antaa meille koulukkaalle tuohivirsu vain toiseen jalkaan. Virsujen tuohet oli vedetty ainoasta pihakoivusta, ainoasta, koska muut pihapuut oli kaadettu sotakorvausten maksamiseksi. No, siinä sitten riennettiin kinkkaamalla kilsa, pari, oppikartanolle, että tuohikontti vaan hulmusi selässä!

Jos ei milloin ollut edes sitä piikopaitaa, niin kinkattiin munasiltaan, mutta kouluun into oli kova!

Tällaisia ne olivat,
tuohivirsut, 

sekä -kontit







Julma metsänpeto
Talvella, kun umpihanki peitti maan ja tähdet tuikkivat kalvaassa pakkasyössä, sujautettiin jo aamuvarhain oikea jalka lylyn mäystimeen, kalhulla, sillä lyhkäisemmällä suksella, lykittiin vauhtia, ja sauvalla, jonka päässä oli keihäs, pidettiin vinossa olevat ketut ja muut julmat metsäpedot loitolla.


Tuohikontissa oli eväänä pelkkää kuivaa pettuleipää ja vedellä jatkettua kurria. Pettua saimme ystävälliseltä naapurilta, jonka vaimo laittoi leipään vain puolet petäjäistä, joten heiltä riitti pettua myös meidän perheemme hengenpitimiksi.


Kaikki havupuuthan, joista olisi saatu kaltattua pettua, oli kaadettu meidän matalan torppamme - torppa oli niin matala, että siellä mahtui syömääkin vain lettuja ja lahnoja - mailta ja niistä olimme me pienet torpanpojat – vanhempiemme ollessa päiväläisinä naurispalkalla suomenruotsalaisen paronin, suurtilallisen naurispelloilla – sahanneet justeerilla lautoja, joista rakennettiin venäläisille Suomen telakoilla sotakorvauksiksi puisia kalastuskuunareita.


Riihi
Vanhempien palkaksi saamia nauriita sitten iltaisin koulun jälkeen pahimpaan nälkään matalan torpan hiilloksella paisteltiin päreen palaessa; jokainen perheenjäsen piti vuorollaan pärettä muiden syödessä hampaissaan, koska Ensio Oluen vanhemilla ei ollut varaa hankkia pärepihtiä


Ne nauriit olivat aivan sanan mukaisesti kaskinauriita, koska torppa oli jälleen kerran sattunut palamaan kaskea poltettaessa  sen palaneen torpan hiilloksella niitä nauriita sitten paiseltiin  ja perheen oli ollut taas muutettava harmaaseen riiheen asumaan.


Meidän täytyi keittää päivästä toiseen tynnyritolkulla punamultaa, lätkiä sitä sitten riihen seinään, jottei riihi vallan olisi hapantunut, jos että vaikka joku kesä ei raekuuro kulkisikaan, jos vaikka siellä sitten joskus ruista varstomaan…


Mutta urheiluinnostus virisi kansassa kasuvassa, ja ihan amatööripohjalta. Tuo puissa kiipeily pum-sotaa käyden - siinä sodassa me pikkupiltit ammuimmekin pelkällä etusormella, koska emme voineet edes veistää lahosta jätepuusta pyssyjä, kun valvontakomissio oli kieltänyt puukot - ja pilpun lyönti, sekä ehkä myös joskus kymmenen tikkua laudalla - jos milloin löysimme metsänpohjalta niin monta tikkua, kaikki poltettavaksi kelpaavat oksanpätkätkin kun oli meidän ollut kerättävä muutoin kylmenevän kotilietemme lämmikkeeksi - täyttivät vapaa-aikamme, jota meillä oli tosi vähän, koska meidän piti vetää ruosteen raiskamaa perunamultausauraa - hevostahan ei meidän köyhässä torpassamme ollut, jos olisikin ollut, niin se olisi jouduttu luovuttamaan sotakorvauksina, niin kuin ummessa olevat lehmätkin - päivät pääksytysten, vaikka halla pani perunanvarret aina jo kohta Juhannukselta!
Wilhelmiina Enokintytär Unkila; 
erittäin köyhän, matalan torpan lapsi 

- niin matalan, ettei siellä mahtunut 
syömäänkään muuta kuin lettuja vaan,

 ja lahnoja - suorittaa tässä volttia 
taaksepäin kaksin kerroin kerien. 
Vaikka tyttöressulla ei ollut varaa 

edes voimistelupukuun, hän oli siitä 
huolimatta erittäin suosittu voimistelija 
Kalkkisten Katajan voimistelupiireissä, 
ja Päijät-Hämeessä laajemmaltikin.


Vaan sitten kehittyi naisvoimistelu. Tuo jaloista liikuntamuodoista jaloin!


Vaikka vanhemmilla ei ollut varaa hankkia neidoille edes voimistelupukuja, niinkös yhtään tuota jaloa harrastusta tuo haittasi. Mitä vielä, eipä sitten kiristänytkään mistään!

Esimerkiksi Wilhelmiina Eenokintytär Unkila Torppareiden ja Mäkitupalaisten Nuoriso- ja Urheiluseura Kalkkisten Katajasta heitti usein tuon ajan ilmavaa spesiaaliliikettään ”voltti taaksepäin kaksin kerroin kerien; joskus melkein niskat taittaen”. Huomaa neidon hymy!




Kekkonen

                                                                                                         









Eivätkä siihen aikaan urheiluseurat 
avustaneet presidentinvaaliehdokkaita, 
koska Presidentti oli tietenkin aina Kekkonen!






                      

1 kommentti:

  1. ensio olut varmaan laittaa varmaan heti sumpit pihiseen jos naispuolisia vieraita tulee ja tarjoilee sitte mustunutta kanaa pääruokana

    VastaaPoista