PIHAPUU

Ollako vaiko eikö olla, kas siinä pulma:

Jalomp' onko hengen kärsiä

Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet

Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan...

                                     Hamlet, kääntäjä Trad.

Aloitinpa nyt sitten näkösijään tämän tarinan aikoja sitten edesmenneen maailmankuulun kirjailija Shakespearen sanoin.

Ikimänty Pohjoispuistokatu 4
pihassa. Taustalla tuo neli-
haarainen rauduskoivu

Rakennusliike Arkkipiispa; voiko rakennusliikkeen nimi olla ”Arkkipiispa Oy”? Vai olisiko kuitenkin joku alempi seurakunnan hierarkiassa, ehkä Kappalainen tai Suntio Oy:n – no, sama se, joku kirkonmies kuitenkin - miehet kävivät punasella maalipilkalla leimaamassa kaadettavaksi kaukolämpörakentamisen alttarille pihapuumme Pohjoispuistokatu 4:ssä, ikimännyn, joka on kestänyt myrskyt, inhan onnen iskut sekä nuolet, ja taivahan tulivasamat. Puun, jossa kotkalainen työläiskirjailija Toivo Pekkanen on aivan varmaan teinipoikana kiipeillyt - ja varmaan kottaraispönttöjäkin asennellut!

Nyt kaikki kotkalaisen kirjallisuuden ystävät sekä harrastajat ja puiden suojelijat, ketjut sun kaapelit mukaan ja ylös mäntyyn estämään tuon museaalisesti korvaamattoman puuvanhuksen kaataminen!

Kotka kotipuun latvassa

Kotkakin lienee tuossa salamaniskut kestäneen ikimännyn latvassa usein – tai ainakin joskus – talvisilla saalistusmatkoillaan levähtänyt.

Rämsänkylää.
Kyllä tuo mäntykin tuolta löytyy,
kun oikein tarkkaan katsoo

Toivo Pekkanen asusti aikanaan tuossa naapuritalossa. Tämä osa Kotkan kaupunkia tunnettiin tuohon aikaan – ja tunnettaisi yhä – Rämsänkylänä, jos tästä vanhasta tehdastyöläisten asuttamasta Räpsänkylästä olisi muuta jäljellä kuin nämä kaksi vanhaa puutaloa ja kolmas tuossa Pohjoispuiston toisella puolen; kaikkien muiden tilalle on rakennettu kerrostaloja, sisäätulokatuja ja sellaista.

Muutama vuosi sitten
poiskaadettu Toivo
Pekkasen vaahtera

Muutama vanha puukin on jäljellä; Museoviraston suojeleman Toivo Pekkasen kotitalon pihakoivut sekä - myös Museoviraston suojelulistalla olevan naapuritalon tontin hyödyttömälle kaistaleelle jäänyt kuurin seinutalla seisova vanha suuri nelihaarainen koivu - joka sekin kai joutuu kaatolistalle tässä jokupäivä - sekä tämä vanha mänty. Vanha kaksihaarainen vaahtera, jonka haarassa Toivo teinipoikana, milloin leivänjatkeen hankkimiskiireiltään - sillä Toivon Taneli-isän pieni kivityömiehen palkka, jota tämä kuusilapsisen perheen pää sai Kotkan katujen ja torien nupukiveyksen paikalleen naputtelusta, ei riittänyt elantoon - lauantai-iltaisin ehti, istui haaveillen naapuritalon siveästä Marjatta-neidosta, jouduttiin kaatamaan, koska puu oli jo sisältä laho.

Siveä Marjatta-neito
ilman rihman kiertämää.
Mielikuvitus kirjoittajan.
Piirros kirjoittajan

Toivo Pekkasen
"Lapsuuteni",
jonka kannessa
ikimännyn
latvaoksa
liepottaa
viirinä

Kerran kansalaissodan jälkeen viedessään kottaraisen pönttöä tähän mäntyyn Toivo näki suloisen Marjatta-neidon pihamaalla likasankoa tunkiolle kantamassa. Nuori Toivo riisui tytön - tosin vain omissa ylen vilkkaissa mielikuvissaan.

Noista tekosiveistä 1900-luvun alkuajoista kertovan Lapsuuteni-kirjan kansikuvaan on sitten tekosiveästi hahmoteltu männyn, juuri tämän männyn viirinä liepoittava latvaoksa, eikä – kuten kirjailija Toivo Pekkanen olisi halunnut – siveää Marjatta-neitoa ilman rihman kiertämää esittävää piirrosta. Tuosta suloisesta Marjatta-neidosta kertovat kappaleetkin oli WSOY:n pikkumainen nirppanokka kustannustoimittaja – tuo turhantärkeä pilkunnussija – kirjasta raa'asti raakannut kokonaan kirjan lopusta poijes.

Kotkassa kyllä vaalitaan venäläisen taparikollisen ja joukkomurhaajan kyseenalaista kunniaa rintakuvapatsain ja kokonaisella nimikkopuistolla, mutta ei edes tätä yhtä mäntyä – tätä maankuulun kotkalaisen kirjailijan ja akateemikon nuoruuden ajan haaveista kertovaa viatonta puuvanhusta säälitä, vaan julmasti leimataan se kaadettavaksi!

Puhumattakaan Toivo Pekkasen isän, Taneli Pekkasen elämäntyöstä, Kotkan katujen sekä aukioiden nupukiveyksestä, jota on säälittä revitty ja raastettu suurin osin paikaltaan pois, tai, mitä ei ole ylösrevitty, se on peitetty asfaltilla.

Toivo Pekkasen isän, Taneli Pekkasen
laatimaa nupukiveystä Kotkan
Kirkkokadulla

Ja jos joku nupukivetty kadunpätkä on - esim. Kirkkokadulla - vielä muistona menneiden miespolvien työstä, suunnitellaan kaupungin teknisellä toimialalla niidenkin pikaista peittämistä aina jokusen vuoden välein uusittavien pikikerrosten alle, koska kermaperseisten autoilijoiden korvat eivät siedä vyörenkaiden aiheuttamaa jyrinää tällaisella viimevuosisadan alun kulutusta lähes loputtomiin kestävällä nupukivikadulla.

Kotkan kaupungin puisto-osaston
sommittelemia istutuksia 
sekä sievää nupukiveystä 
Pohjoispuistokatu 4 
pihalla

Kaipa nuo nyt sitten tämän kaukolämpöurakan yhteydessä kotipihan ylösrevittävän, pari vuotta sitten tehtyjen istutusten ja kauniin nupukiveyksen tilalle vetävät asfaltin. 

PS. Tänään 31.8.2016 jo sitten tuli puunkatofirma Puu ja Kaato ja kaato puun. Eipä koskaan kuku enää käki eikä lepää kotka Toivo Pekkasen kottaraispönttöpetäjässä.

KOULUKIUSATTU

Nätti kuin sorkkaeläin pienenä

Näin koulujen alkamisen aikaan puhutaan jälleen koulukiusaamisesta. Enpä malta siis minäkään olla työntämättä omaa sorkkaani soppaan.

Minä en katso tulleeni oikeastaan koulukiusatuksi, enkä usko, että minua olisi kukaan pitänyt koulukiusaajanakaan. Kerronpa kuitenkin tässä pari omakohtaista tositarinaa siitä, kuinka minua kuitenkin ehkä yritettiin koulukiusata. Nimiä enkä paikkakuntia en mainitse.

Maalaispitäjän Kuntakeskuksen
"Iso Koulu" siinä asussa,
kuin se oli vuonna 1957

Aloitin opinurani jo hyvin pienenä poikana syyskuun alussa vuonna 1957 – tuolloin en edes ollut vielä täyttänyt seitsemää, lokakuun viimeisenä sen vasta täytin erään Maalaispitäjän Kuntakeskuksen – käytän tässä kyseisestä paikkakunnasta, ettei kukaan vaan arvaisi, mistä paikkakunnasta on kysymys salanimenä termiä ”Maalaispitäjän Kuntakeskus”, koska kyseessä ei ole kaupunki eikä kirkonkylä – ”Isolla Koululla” alakansakoulun ensimmäisellä luokalla.

-50-luvun koulureppu

Olin jo silloin niin ”minä itse” ettei äiti olisi saanut saattaa minua ensimmäisenäkään koulupäivänä kouluun, mutta pakko se oli hyväksyä, koska jommankumman vanhemmista, tai ainakin lapsen huoltajan edustajan täytyi ilmoittaa oppivelvollinen reppuselkä kouluun ja minun, kuten useimpien koululasten kohdalla, tuo esivanhempi oli oma äiti.

Tuohon maailmanaikaan ei Maalaispitäjän Kuntakeskuksen kaupoista juurikaan ollut ostettavissa ekaluokkalaiselle sopivia kouluhousuja. Ja jos olikin, ei niiden ostoon, tai ompelijattaren tahi vaatturin tekemiin ollut monillakaan sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaan – aikaan, jolloin evakot oli saatu vasta taannoin asutettua – varaa. Kun kakarat vieläpä kasvoivat ylen aikaa, ja niinpä äidit ompelivat meidän alakoulupoikien housut itse kulloinkin saatavilla olleesta kankaasta jättäen niihin kasvuvaraa reilusti, tai sitten pojanmukulat joutuivat käyttämään isoveljelleen jo pieniksi jäämiä housuja. Minun äidilläni sattui juuri silloin olemaan keltaista kukonaskelkuviosta kangasta, jossa oli melko suuret ne kukonaskelet, ja siitä hän oli ommella surauttanut minulle ekaluokkalaiselle ihan uudet henkselihousut.

Keltaista
kukonaskelkuvioista
kangasta

Heti kohta toisen koulupäivänä meille jaettiin aapiset ja koulupäivän jälkeen kotona sitten innoissani raportoin, että saatiin jo oikein aasta läksyäkin. Sen koommin en läksyistäni – ainakaan alakansakoulussa – ollutkaan innostunut, vaan yleensä ilmoitin, kun minulta kysyttiin, onko läksyt jo tehty, että huomiseksi ei ole läksyjä; meillä on huomenna lukujärjestyksessä vain leikkiä, laulua, liikuntaa sekä ympäristöoppia ja askartelua – mutta hei, nehän ovat ihan samoja oppiaineita, kuin nykyisissä ammattikorkeakouluissa.

No tulihan sitä myöhempinä vuosina hieman läksyjäkin luettua, kun tuli ihan oikea tekukin aikaan ennen niiden ammattikorkeakouluksi muuttamista käytyä.

Palataanpa takaisin alakansakoulun ensimmäiselle luokalle.

-50-luvun hameenhelmat

Ainoa kerta, joka saattoi liipaista läheltä koulukiusaamista oli, kun samalla ekaluokalla ollut, mutta jo alkutalvesta seitsenvuotiaana kotonaan äitinsä hameen helmoissa minua isommaksi kasvanut – eli ainakin kymmenen kuukautta minua vanhempi – kymmenen kuukautta on kuusi, seitsemän vuotiaiden iässä aika paljon – poika yritti koulun ulkohuussissa vetää ne kukonaskelhousut minulta pois jaloistani. Vaan eipä onnistunut, koska minun äitini oli ommellut henkselit selkäpuolelta sekä henkseleiden napit etupuolelta niin hyvin kiinni, että housut pysyivät minulla jalassa.

-50-luvun pikkutyttöjä

En tuolloin vielä ymmärtänyt, miten tuota luokkatoveriani kovin kiinnosti nähdä, mitä minulla, toisella pikkupojalla on housuissani, saati miten nimitetään sellaisia poikia, joita kovin se kiinnostaa, mitä toisilla pojilla on housuissaan. Meitä muita, siis meitä tavan viikareita kiinnosti puolestaan enemmälti nähdä, mitä pikkutytöillä on hameen alla. En tietenkään tässä kerro, että minä sen jo silloin tiesin, vaikka minulla ei siskoja olekaan, koska eräs suunnilleen saman ikäinen naapurin pikkutyttö oli jo edellisenä talvena minulle näyttänyt, että hänellä on tällainen, kun minä sitten puolestani näytin millainen minulla on. Ja silloinkin tyttö teki aloitteen. Tätä en siis nyt tässä kerro.

Pieni nokipoika vaan,
uuninpiippuun putoaa,
sieltä ylös yrittää,
mutta nalkkiin sinne jää

No, nyttemmin tuon tiedän ja ymmärrän, koska tuosta pojasta tulikin isona sitten piirinuohooja, ihan nuohoojamestari vallan.

Minua ei sittemminkään koulukiusattu, eikä edes yritetty. Paitsi oppikouluaikaan Maalaispitäjän Kuntakeskuksen Oppikoulun rehtori, joka opetti saksankieltä, kiusasi minua pitämällä keskikoulun toiselta luokalta alkaen lukion viimeiselle tuon tuosta saksankielen sanakokeita, joista minä – jollen nyt vallan väärin muista – sain arvosanaksi aina nolla miinus tai vielä sitäkin alemman arvosanan. Tästä huolimatta kirjoitin ylioppilaskokeissa saksankielestä vahvan ceen.

Ettei tuo otsikon aihe vallan unholaan jäisi, tähän loppuun täytyy nyt kertoa erään täällä nykyisessä kotikaupungissani asuvan, siis täällä kaupungissa, jonka nimi on sama, kuin eräällä uljaalla petolinnulla, pikkukaupungista, jonka nimi on puolestaan eräs rikosnimike, syntyisin olevan tuttavani kertoma koulukiusaamistapaus. Tarina kertoo tuon tuttavan pojanpojasta, joka oli juuri aloittanut lukio-opiskelun.

Poika – nimitettäköön häntä vaikka Pentiksi – oli juossut – tämä tapahtui kertojan mukaan vuosi sitten – itkien koulusta kotiin.

”Mikä hätänä, poikani Pentti”, Pentin isä oli kysynyt.

”No iskä, ku toiset pojat jatkuvast tönii ja haukkuu minuu neitimäiseks, ja että miä näytän ihan kahden euron laivatytöltä”

Pentti, käsilaukku,
kynähame ja korkokengät

”Mikset siä anna niille toisille pojille samalla mitalla takaisin tai juokse karkuu, niin kuin miä olen siulle opettanut”, Pentin isä oli ihmetellyt.

”Olenha miä antanut niille takaisi; tänäänki vedin sitä pahinta koulukiusaajaa päin pläsiä tällä äiskän rippilahjaks antamal, nyt juur kahden euron kolikoit täynnä oleval käsilaukul. Mut ku täs kapeas kynähamees ja ja näis neljä tuuma piikkikorois miä en yksikertasest pääse juoksemaa niin kovaa, etteivätkö ne toiset pojat sais minuu aina kii.”