REINON TARINA
Tammikuu 1988
Kirjoitan vähän muistiin sisareni Anni Nurmen (os. Kiiski) ja allekirjoittaneen su vun ns. ’historiasta’. Kimmokkeen
tähän sain Anna-Marialta hänen isoäitinsä Annin hautajaispäivänä kesällä 1997.
Anna-Maria esitti kerrottuani jotain vanhaa tarinaa, että
kirjoittai sin niitä van hoja tapahtumia muistiin. Niin
yritän nyt tehdä.
Totean heti aluksi, että mitään muistiinpanoja tai päiväkirjoja
ei ole. Kaikki on muistin varassa; muisti saattaa ’kullata’ ja
muuttaakin tapahtumia, kun ky seessä on vuosikymmeniä sitten
tapahtuneet asiat.
Lienee kuitenkin niin, että suurin osa kerronnastani on totta. Kysyä
ja var mentaa ei enää voi keneltäkään, koska olen
viimeinen, joka on ollut näitä ko kemassa - esi mer
kiksi talvisodan jälkeistä evakkoretkeä.
Reino Rainetsalo (synt. Kiiski)
Kaikki kursiivilla - jopa keskelle kappalettakin - kirjoitettu
teksti on puhtaaksikirjoittajan omasta päästään
lisäämää - siis minun, ei Reinon, kirjoittamaa. Välimerkkejä ja
sanoja olen lisäillyt sekä sanajärjestyksiä sekä lauserakenteita
joissain kohdin muuttanut, koska sellainen on tietokoneella
kirjoitettaessa helppoa, vaan käsin kirjoitettaessa tuo ei oikein
onnistu. (Hannu Nurmi)
1. LUKU. Kiiskin Suku
Kiiskien, Isäni suku on kotoisin Savon ja Karjalan rajamailta, Ke
sä lahden pitä jästä. Muuttivat sitten 1800 -luvun
loppupuolella Laato kan poh jois puolelle Jaak
ki man pitä jään, Huhtervun kylään.
Kiiskit hankkivat Huhtervusta haltuunsa maatilan. Suku lienee ol
lut melko vau ras - suhteutettuna tietenkin omaan aikaansa.
Myöhem mät tapahtumat sen todista ne vat, kun Isääni
Filipiä ja talon muita poikia varustettiin oman elämän alkuun.
Pöllästen, Äitini suku on myös lähtöisin Savon ja Karjalan
raja mail ta, Uu kunie meltä; kulkeutui samoille
seuduille Laatokan rannoil le. Näin Kiiskit ja Pölläset tu
livat naapureiksi.
Naapurusten lapset, Isäni Filip, vanhin Kiiskien lapsista (s.1894)
ja Äitini Katri, Pöllästen vanhimmainen (s.1898) alkoivat katsella
toisi aan ’sillä sil mällä’. Tam mi kuussa
1918 syttynyt kansalaissota häiritsi kuitenkin pahasti ’silmäilyä’.*
Valkoinen valta, joka hallitsi kyseistä aluetta, pani alueellaan
toi meen ase vel vol li suuden periaatteella
mies joka talosta valkokaartiin. niin Isäni, vanhin Kiiskin talon
veljeksistä, sai määräyksen astua aseisiin.
Isäni Filip ei koskaan osoittanut kovin suurta rohkeutta, saati san
karuutta, kat soikin parhaaksi kaivautua piiloon heinävajan
heiniin. Kovinkaan kauan hänen ei tarvinnut siellä heinissä asua,
kun seuraa vaksi vanhin veli Antti il moittautui Isäni
sijaiseksi. Antti omasi sekä rohkeutta että seikkailumieltä.
Valkoinen valta tuli tyy dytettyä, koska talosta oli joka
tapauksessa saatu mies riviin.
Antista tulikin sitten kyläkunnan sankari ja puheenaihe; hän kun
joutui oi keisiin taisteluihin ja sai aidan yli hypätessään
kiväärinluodin reidestä läpi.
Kansalaissodan sitten päätyttyä keväällä -18 nuorten asiat
kehittyi vät siihen mal lin, että jo samana vuonna
silloin 20 -vuotias Äitini Katri ja 24 -vuotias Isäni Filip
vihittiin avioliittoon.
Kiiskien talon vauraudesta kertovat seuraavat tarinat, miten pojat
varustet tiin oman elämän alkuun Isälle ja Äidille
vuorattiin maatila, Isän kotoa annettiin mu kaan Hevo nen
ja leh miä; hankittiin myös työkaluja ja muuta tarpeellista,
millä voi aloittaa sen ajan maaseudun ihmisten ainoaa varmana pitä
mää ammattia, maanviljelyselinkeinon harjoittamista.
Niin Isäni Filip alkoi opetella itsenäisen maanviljelijän taitoja.
Nyt ei ollut pääl lysmiestä, sai tehdä työtä oman halunsa
mukaan. On ker rottu, että Isä ei mitenkään kovin
innokkaasti kuitenkaan työhön tart tunut.
__________________________________________________________________________
* Reinon isoisän isä oli myös nimeltään Filip, ’vanha
Vilppo’. juuri ’vanha Vilppo’ perheineen oli tuo, joka muutti
Kesälahdelta Huhtervuun. Kaisa vanhempana kertoi, että tämä
nuorempi Vilppo oli nuorena kaunis poika; ei hän muuten tätä olisi
huolinut. (puhtaaksikirjoittajan huomautus).
Lehmien tuotolla piti saada elämisen kustannukset maksetuksi ja
muutkin asiat hoi detuksi. Karjalan meijerit eivät toki
ottaneet vastaan maitoa, vaan maito oli se pa roi tava
kotona; vain kerma kuljetettiin ja myytiin meijeriin. Äi tini
puheiden mu kaan Isä piti kermatonkan vie ressä aina
mukia ja kävi tuon tuosta ryyppäämässä kermaa, niinpä se
kään tuotos ei kaikki ehtinyt myyntiin.
Vuokratilan (Arentin) perustamisvaiheessa lienee tullut
otettua myöskin omaa vel kaa, ja kun tulot jäivät pieniksi,
niin maksut jäivät hoitamatta. Muutaman vuo den jäl keen
tilan eläimet sekä peltotyökalut pakkohuutokaupattiin velkojen
mak sami seksi. Näin päättyi lyhyeen Isäni aika
vuokraviljelijänä; Isästäni ja Äidistäni tuli sahojen
työläisiä. Edellä kerrottu tapahtui ennen vuotta 1925.
Tämän maanviljelyskauden aikana vuonna 1919 syntyi ensimmäi
nen lapsi, poika, joka sai hätäkasteessa nimen Eelis. Hän kuoli
muu taman päivän ikäi senä; kuolin syyn sanottiin
olleen ’kramppi’. Seu raava lapsi Anna Beata
(puhuttelunimeltään Anni) syntyi (Lumivaarassa) 7. syyskuuta
vuonna 1921.
Äitini kertoman mukaan Reino -nimistä poikaa, joka syntyi vuonna
1926, ei olisi lainkaan hommattu, jos Eelis olisi saanut elää.
Perhe suunnittelu toimi jo tuolloin 1920 -luvulla meidän
perheessä; eivät pitäneet lapsia pelkästään Her ran
lahjoina.
Isästäni vähän nuorempi veli Antti autettiin myös elämän
alkuun Isoisäni Juhon toimesta ja varoilla. Hänelle hommattiin
vossikkalupa Sortavalan kau punkiin, os tettiin
vossikkarattaat, tehtävään soveltuva Hevonen ja vuokrattiin
Sortavalasta talli sekä asunto. Vajaan vuoden perästä Antti palasi
Sortavalasta. Ei ollut Hevosta, ei rattaita; vain pu nertava
nenä oli niistä muistona.*
Antista tuli sitten Lahdenpojan Faneeritehtaan sorvari, ryhdistäytyi,
avioitui ja 1930 -luvun alkuun mennessä olivat jo hankkineet omis
tukseensa vähäisen oma kotitalon, talon, jossa minäkin Isän
kanssa asuin vv. 1932 - 1934.
Seuraavana oli maailmalle varustettava Isän veli Olli. Olli varus
tettiin an saitse maan Valamon luostarisaaren metsäajoissa.
Hänelle hankittiin tukkireet sekä ajoi hin sovel tuva
Hevonen. Valamossa piti olla he vosmiehelle hyvät an siot.
Talvikausi meni, Olli palaili kotiin alla päin; oli mennyt sekä
hevonen että reet.**
Isällä oli vielä veli nimeltään Johannes; hän lienee ollut
syntynyt noin vuo den 1910 paikkeilla. Eikä sovi unohtaa Isän
Jaakko -veljeäkään; hänestä lisää myö hemmin.
Vaikka tyttöjä ei karjalaisen tavan mukaan lasketa miksikään,
niin sisaria kin oli kolme: Hilda, Lyydia ja Ida.
Kun omilleen autetut veljet palailivat rahattomina kotiin hum
mausmatkoil taan, niin myivät kertoman mukaan talon varastoista
vil jaa omaan laskuunsa. Näin Iso isäni Ju hon ja
hänen vaimonsa Beatan (’Pippo-mummo’) talo köyhtyi ja
meni var san alle, eli
____________________________________________________________________________
* Annin kertomaa: Antti oli palannut Sortavalasta niin
ympäripäissään, että oli sammunut selälleen tuvan lattialle.
Viina oli silloin palanut hänen suussaan sinisellä liekillä; eikä
se liekki ollut sammunut muulla, kuin kermalla, johon oli sekoitettu
voisulaa.
** Olli oli myöhemmin kehunut veljelleen Filipille Valamon
munkkien tarjoilemaa erin omaista ’siemenvoita’. Vilppo ei
myö hemminkään, vakuutteluista huolimatta, us ko
nut, että tämä ’siemenvoi’ oli sitä samaa kasviras vaa,
jota on ollut Suomen jo kai sen vähittäiskaupan hyllyllä
ai nakin jo -60 -luvulta alkaen. (puhtaaksikirjoittajan huo
mautuksia)
pakkohuutokauppaan vuoteen 1925
mennessä. Iso isästäni tuli irto lainen ja työmies.
Edessä oli myös muutto Lumivaaran pitäjään. *
Lieneekö talon myynnistä jäänyt vähän rahaa, kun Isoisä sai
oste tuksi Ak kahar jun asemaseudulta asuintalon, sen
ajan mittapuun mu kaan aika suuren kin; huoneita ehkä 4
tai 5. Maata kuitenkin vain tontti.
Elääkseen Isoisä lienee käynyt metsätöissä ja sahauskautena
Akka harjun sa halla. Tätä kautta hänen elämässään
kesti luullakseni noin vuoteen 1930 asti.
Isäni Filip ja Äitini Katri - maanviljelyksen epäonnistuttua -
haki essaan paikkaa elämässään hakeutuivat työhön
Savonlinnan Faneeri tehtaalle vuoden 1925 loppu puo
lella. Savonlinnassa minä sitten syn nyin huhtikuun 20. p:nä
1926 - ja sain syntymätodistukseen savolai suuden leiman; tämä
leima on seurannut sitten läpi koko elämän.
Syksyllä, ollessani noin puolivuotias, vanhemmat muuttivat takai
sin Karja laan; Anni ja minä olimme tietenkin mukana myös.
Paluu Karjalaan oli helppo, koska Isoisällä oli se Akkaharjun talo.
Siitä ta losta tuli meille asunto ensihätään.
Minut lienee kastettu Kristinuskoon vasta Karjalaanpaluun jälkeen,
koska sain syli kummiksi Isän nuorimman siskon vasta 17
-vuotiaan Idan. Toiseksi kummiksi tuli Idan kihlattu Aarne Laakkonen.
Laakkosen Aarne oli tekniikkaan perehtynyt, ja muutenkin mukava mies.
Hän ra kenteli kideradioita jo silloin, kun Suomessa ei ollut
vielä Yleisradiota kaan
Ida ja Aarne muuttivat avioiduttuaan Viipuriin; siellä Aarne pereh
tyi sorva rin am mattiin. Idasta tuli kotirouva, eikä hän
ole vaihtanut osaansa vieläkään. (siis vuonna 1998).
Kun Viipuri sodan seurauksena menetettiin, Ida ja Aarne muuttivat
Hel sinkiin. Täällä Aarne sai revolverisorvarin paikan. Antti
perusti sitten asuinta lonsa kellariin pienen verstaan, jossa
prässäsi lisäansi oikseen Laukkuteollisuu delle lukkoja
ja sa ra noita. **
Ida otti Kummin kasvatustehtävän niin tosissaan, että lähetti mi
nul le vuosi kym me net Kristityn vastuu -lehteä
yrittäen näin kasvat taa kummipoikaansa Kristinus koon.
Lehdestä tosin tuli aina perässä myös lasku, jonka jätin aina
maksamatta.
Ida elää tätä kirjoittaessani vielä, mutta on dementoitunut,
eikä muista enää kas va tustehtäväänsä.
Hilda, sisarista vanhin, löysi miehekseen Laapotin Jussin vasta Juho
Kiiskin muu tet tua perheineen Akkaharjuun. Myös
Laapoteilla oli tässä kylässä pieni talo ja man -
________________________________________________________________
* Lopullinen talon pakkohuutokauppaan joutumisen syy oli, Annin
kertoman muukaan, epäonninen met säkauppa. Sahayhtiö oli
ostanut Kiiskin talon metsästä tukkipuita sellaisella kaupalla,
jossa met sän omistaja Juho Kiiski sitoutui ostamaan puiden
latvapuolet takaisin. Sahalle oli kelvannut vain paras ty
vitukki ja latvukset se oli myynyt Juholle samaan kuutiohintaan, kuin
tukkipuu. Näin latvusten kuutio määrä oli ollut suurempi,
kuin vietyjen tukkien. Sahayhtiö oli jäänyt saamapuolelle.
** Laakkosen
Aarne keksi jo -50 -luvulla mm. sähkökitaran idean, esittelipä
ideansa jollekin säh köin si nöörille, mutta ei
siitä sen enempää koitunut; joku amerikkalainen oli tehnyt Aarnen
tietä mättä saman keksin nön. Ja jo huomattavasti
aiemmin.(puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)
sikkamaa.
Mökissään perhe virkkuu koukulla valmisti pieniä pitsi
pöyry löitä, joista he sitten ompelivat pöy täliinoja,
oikein kauniita. Niitä Jus silla oli aina lau kussaan ja
hän kulki myymässä niitä aina Viipurissa asti.
Koska Laapotit elivät joltisenkin vauraasti, niin on luultavaa, että
rahat tuskin tuli vat pel käs tään liinojen
myynnistä; saattoipa hyvinkin olla myös muita bisneksiä, kun oli
pit kään juuri noina aikoina Suomessa se ’raitis’ kausi.
Se Kieltolaki. *
Lyydia lienee avioitunut Jaakkimassa ja muuttanut ennen sodan
seuraamuksia Rantasalmelle; sielläkin on pari serkkua, Yrjö ja
Edit.
Veljeksistä nuorin, Johannes, kulki tietään poikamiehenä 1930
-luvun loppu puo lelle asti. Ajoi moottoripyörällä
ympäriinsä ja myi työkseen henkivakuu tuksia. Johan nes
oli joka tavalla reipas ja menevä. Löydettyään puolisokseen Laina
Imat ralta he sai vat nopeassa tahdissa kaksi lasta.
Perheellä ei kuitenkaan ollut on nea elämässään; Johannes
jäi vuonna 1942 junan ruhjomaksi Toijalan - Valkeakos ken
välisellä rata osuudella ja kuoli. Laina jäi yksinhuoltajana
vaikeuksiin lastensa kanssa, ja niin lapset joutuivat sotalapsiksi
Ruotsiin. Toinen lapsista jäi Ruotsissa auton alle ja sai vakavia
vammoja päähänsä. Vammojen seurauksena hän jäi loppu
iäkseen henkiseltä kehityk seltään senhetkiselle tasolle.
Sodan päätyttyä lapset palasivat Imatralle äitinsä luo. Onnea ei
taaskaan kestänyt kauaa, vaan Laina sairastui yöpään ja kuoli.
Lapset jäivät orvoiksi; vammautunut lapsi joutui laitokseen, jossa
lienee vieläkin. Terveen pojan adoptoivat omakseen Ida ja Aarne
Laakkonen, heillä kun ei ollut tullut omatekemiä lapsia. Pojasta
kou lu tettiin tuomari.
Isoisä Juho ja
Isoäiti Beata eivät viihtyneet vieraan töissä, kun olivat
maatalou den itsenäiseen työhön tottuneet. Niinpä he
löysivät pahimpaan pula- tai lama-aikaan vuonna 1930 Kurkijoen
pitäjästä, Särkijärven kylästä pientilan, joka heitä
miellytti. Tilalla oli kaikki rakennukset lukuun ottamatta saunaa; se
lienee pa lanut.
Hätätilasaunaksi he rakensivat saunan maan sisään, kuin
perunakellarin ikään. Mutta kyllä siinäkin saunassa löylyt sai!
Isoisän täytyi tienkin myydä Akkaharjun talo rahoittaakseen tätä
maatilakaup paa. Ensivierailullani Särkijärvellä Isoäiti,
jolla oli siellä myös kanoja, kysyi, halu aako Rei-
_________________________________________________________________
* Laapotin Jussilla, ”johtaja Laapotilla”, oli liikematkoil
laan usein salkussaan pitsiliinojen . (kai vielä joil lain
meidän suvussamme, ainakin tämän tekstin puhtaaksi kir
joit tajalla, on pari sellaista ihan pientä jemmassa) lisäksi
myös pistooli. Hilda ja Jussi ostivat sodan jälkeen omakoti
talon Lahden Ahtia lasta. Jus sin kuoltua pistooli, jolla
Jussi oli vanhemmiten myös Hildaa hirvitellyt, oli Hil dalla
piilossa uunin päällä. Kun me Nurmen pojat sitten kerran Kaisa
(Katri) -mummon olimme kyläile mässä Hilda -tädillä, Hilda
toi pys syn näy tille ja mehän oivalsimme oitis, että
’ase’ oli vaan taval lista hienompi korkkipyssy. Ja kun
pyssyn piippuun sopi pas selisti kanferttipullon korkki, me
pojat saimme sen ’hirvityksen’, kun Hildalle ja Jussille ei ollut
siu naantunut omia lapsia, kotiin Kalkkisiin poisvietä
väksi. Minä ainakin pärjäsin sillä pys syllä hiton hy
vin, kun männän rasvasi ja korkkiin laittoi narun, kylän poikien
kesken käy mis sämme pumsodissa. Seppo oli meidän pumso
tiimme liian iso ja Ilkka liian nuori.
Hilda
meni leskeksi jäätyään naimisiin eläkkeellä olevan VR:n
’asemapäällikkö’ Miettisen kanssa. Miet ti senkin
sitten kuoltua, Hilda ei kauaa ’sinkkuna’ viihtynyt, vaan pian
kumppaniksi löytyi mies, jonka ni meä en valitettavasti nyt
muista, mutta tämä mies oli kuitenkin sitten ihan oikea eläkkeellä
oleva joh taja. Tämän kolmannen miehen jälkeen Hilda halusi
vielä - ollessaan jo aika huo nona - taas mennä nai
misiin, mutta Iida, Anni ja Reino onnistuivat tämän liiton
estämään. Hildan sitten kuoltua Miettisen lapset pyrkivät myös
Hildalta jääneen pesän jaolle; eivät onnistuneet. Idan saatua
liinavaatteet, suu resta suvusta mm. An nille ja Reinolle
koitui perintöä peräti n. 200 mk! (puhtaaksikirjoittajan huomau
tus)
no (olin 5
-vuotias) kananmunan pehmeäksi- vai kovaksikeitettynä. Arve
lin, että pehmeäksi, kun en kai koskaan ollut saanut kananmuna
syödäkseni. En kuitenkaan sitten tykännyt pehmeistä munista.*
Isän veli Jaakko, vaikkakaan ei ollut nuorin pojista, asui vielä
vanhempiensa kanssa ja siirtyi heidän mukanaan Särkijärvelle.
Jaska toi sitten vuonna 1936 taloon miniän, Helmin,
’kaupunkilaishempukan’, jolla oli ’synnillinen’ polkkatukka
(-30 -luvulla nai sen lyhyt tukka ’polkkatukaksi’ sitä
sanottiin) oli mitäpä muuta, kuin syntiä!) ja pu naiseksi
maalatut kynnet.
Kyläläisten sekä suvun vahva mielipide oli, että tästä Helmistä
ei ole maatilan töi hin. Beatan ohjauksessa taito kuitenkin
karttui, ja kun Beatasta aika jätti, niin kyllä Helmi hoiti emännän
tehtävät; synnyttipä vielä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä
kin.
Isoisä Juho oli omalaatuinen mies; kulki kesät talonsa töissä
pellavaiset vaatteet päällään ja oli olemukseltaan kuin Kalevalan
Väinämöinen. ,
Isoisä oli omalla tavallaan ’uskovainen’, kävi seuroissa
pitämässä saarnoja; oli siis pyhäisin maallikkosaarnaaja.** Hän
piti myös lapsille pyhäkoulua, saattoi kuulua johonkin lahkoon, en
ole varma.
______________________________________________________________________________
* Tuohon aikaan Reino oli kuuleman mukaan kova poika
laulamaan, ja rahankin päälle hän ym märsi; pennillä irtosi
laulu. Tosin ainoa laulu, jonka hän silloin oli osannut, oli
’Sotilaspoika’. Ja väki hän laulatti Reinoa, kun tämä
tuolilla seisten to tuu della veti: ”Mun Iisäin ooli
sootamies, jaa nuori kauniskin. Jo viistoistavuotisna hän astui
riivihin...” Sitten käsi vaan ojoon ja rahat pois. Ja väellä oli
ollut hillittömän hauskaa. (vert. edellä kerrottuun Vilpon
’rohkeuteen’)
** Juho Kiiski tunnettiin kylillä nimellä ’Rovasti-Kiiski’.
Kurkijoella oli toinen kin Kiiskin tila, mutta se oli ns.
suurtila. Nämä Kiiskit ovat kyllä sukua, mutta kau kaista,
koska koko Kiiski -nimisten suku on alunperin lähtöjään
Suomenlahden Suursaaresta. Me olemme siis ’Rovasti-Kiiskin sukua,
jos joku ky syy. (puhtaak si kir joittajan
huomautuksia)
2. LUKU. Pöllästen Suku
Äidin puolelta isovanhemmat Antti ja Anna Pöllänen elivät
Jaakkimassa satun naisilla ansiotöillä. Maata oli vain torpan
alla perunamaan ja lehmänpitoon tarvit tava määrä.
Antti-Ukki kertoi, että kun kotipaikalla työ loppui, meni hänkin
Pietariin (tsaarin vallan aikaan) työnhakuun. Pomo kysyi, että mitä
töitä; Ukki sanoi sanoneensa, että sekatöitä. Johon pomo, että
sekatyömiehiä ei tarvita. Johon Ukki puolestaan, että oli han
tuo naapurin Jaskakin tuossa, joka savea lapioi, sekatyömies. Tähän
pomo, että ei hän se ole savenleikkaus ole sekatyötä, eikä
mies siis ole sekatyömies, tuo mieshän on savenleikkaaja! Ukin
vakuutettua, että kyllä hänkin osaa savea leikata, sai hänkin,
sit ten kun pääsi silloin töihin, ja pääsi myöhemminkin,
kun oppi Pietarin tavat.
Toinen Ukin kertoma ansaitsemiskeino oli kesäaikana koota Laatokan
rannoilta nu pukiviä* katukiviksi. isoon veneeseen
niin paljon, kuin uskalsi ottaa lastia. Al keel li
sella purjeella, jos tuulet olivat suotuisat, tai sitten hartiavoimin
soutamalla kivet vietiin Laatokan yli, ja sitten myötävirtaa Nevaa
pitkin lasketellen Pietariin. Siellä ki vet sitten myytiin, ja
aina kuulemma olivat menneet kaupaksi.
Paluukuormana tuotiin teollisuustuotteita, joita sai vain
kaupungista.
Ukin pojat, Äitini veljet, Antti (synt. 1902) ja Jussi (synt. 1905)
olivat tulleet mie hen ikään vuoteen 1926 mennessä. Nyt
talossa oli kolme työkykyistä miestä, joten Ukki uskalsi ostaa
maatilan Kurkijoen pitäjän Räihävaaran kylästä. Tila os
tettiin ko konaan lainarahalla, hinta oli satatuhatta sen ajan
markkaa. Metsää tilalla oli 55 ha ja peltoa 10 ha. Pellon raivaus
pantiin heti käyntiin; peltoala nousi muu tamassa vuodessa 15
hehtaarin.
Antti ja Jussi vieraassa työssä kirvesmiehinä**, tekivät latoja
ja navettoja, sekä te kivät taloihin remontteja. Palkat
tuotiin Ukille.
Karjalaisessa kulttuurissa perheen vanhin mies oli samassa taloudessa
asuvan per heen pää, ja perheen pää hoiti perheen raha-asiat
niin kauan, kuin terveyttä riitti. Ukki luopui tehtävästä vasta
vuonna 1945, kun keuhkosyöpä kaatoi hänet 75 -vuoden iässä.
Talon velka maksettiin siis suureksi osaksi poikien palkkatuloilla;
tietysti osin myös karjan tuotolla.
Pölläsillä oli 1930 -luvun puolivälissä 7 tai 8 lehmää, 3
Hevosta, parikymmentä lammasta sekä pari, kolmekin sikaa. Kanoja ei
minun ja Annin harmiksi ollut kos kaan yhtään, me kun
oltaisiin niin paljon pidetty kananmunista!
Talon he saivat kokonaan maksetuksi vuoteen 1936 mennessä.
Antti-eno oli ollut aviossa Idansa kanssa jo vuodesta 1925 ja heille
oli syntynyt poika, Antti, tammikuussa 1927. Jussi-eno avioitui noin
30 -vuotiaana (v.1935 tai -36?) naapurin tytön, Lyylin
kanssa. Heille syntyi ensimmäinen lapsi jo vuonna 1936.
Pöllästen
talossa oli vain tupa (suurehko pirtti) ja kaksi kamaria. toisessa
kama rissa
______________________________________________________________________________
* Po. mukulakiviä; nupukivi on sivuiltaan suorakaiteen muotoinen
hakattu kivi, tasasivuisen kuu tion mallinen on puolestaan
noppakivi.
** Antti ja Jussi olivat paremminkin lotnikoita, hirsirakentajia,
rakensivat Annin kertoman mu kaan hirsitalon kivijalasta
vesikattoon, mutta eivät juurikaan tehneet vieraalle kirvesmiehen,
timper mannin, sisä- ja viimeistelytöitä.
(puhtaaksikirjoittajan huomautuksia).
oli asustanut
Antti Idansa sekä Antti -poikansa kanssa. Nyt Antti menetti ka
marinsa nuorelle parille ja perhe joutui muuttamaan pirttiin, jossa
tehtiin talvisin saaveja, pel lavaloukkuja ja jopa rekiä.
Pirtissä tietysti myös kehrättiin, kudottiin kankaita sekä
mattoja yms.
Antti-enolle tuli pirttiin muutettuaan kiire rakentaa oma huoneensa.
Vintillä oli hy vää tilaa vaikka kahdellekin huoneelle, mutta
yksi sinne vain tehtiin, ihan muu tamassa viikossa.
Kulttuuripuolesta kerrottakoon, että Maakansaa luettiin ahkerasti;
siihen kää rit tiin myös kessusta sätkät. Kessu
kasvatettiin kotona (nurkantakuista) Tehtaan tupa koi
hin, Saimaaseen tai Työmieheen, ei ollut varaa, kun kolme miestä
kärytti.
Sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan klo 10:stä 12:sta piti olla
visusti paikoillaan. Silloin Antti, Jussi tai Hilja vuorollaan soitti
virsikannelta, ja toiset veisasivat virsiä. Muuna aikana ei
uskonnosta puhuttu.
Äidillä, joka oli syntynyt vuonna 1898, oli vielä kolme nuorempaa
sisarta. Toi seksi vanhin tyttäristä oli Anni, jonka nai
Kaukolasta kotoisin oleva leskimies, jolla oli jo kaksi tytärtä, ja
vei maatilalleen Kaukolaan. Heille syntyi poika vuonna 1925; pojan
nimeksi pantiin taas Ukin mukaan Antti.
Seuraava sisar oli Maria (Mari), joka meni kesällä vuonna 1939
naimisiin oman kylän pojan Tauno Torkin kanssa ja vietiin näin
miniäksi Uskalin perälle. Matka taittui kirkkokieseillä,
myötäjäisiksi saatu lehmä oli sidottu kiesien perään.
Mari synnytti pojan kaksi päivää talvisodan päättymisen jälkeen
ja joutui sitten tä pötäysiin evakkojuniin päivän vanhan
lapsen kanssa. Isän nimi kun oli Tauno niin po jastakin tuli
Tauno. Hilkka syntyi sitten kesällä tai syksyllä 1941. Lapsen isä,
Tauno, oli sodassa ja kaatui ennen Hilkan syntymää, eikä näin
ollen nähnyt tytär tään. Mari eli sotaleskenä kuolemaansa
1999 saakka.
Hilja syntyi 1918 ja eli yksin naimatonna ja kuoli Eurassa vuonna
2000.*
______________________________________________________________________________
* Hilja sekä Mari lapsineen asuivat sodan jälkeen
yhteistaloudessa ensin Keihäskoskella ja sitten Euran kirkolla.
Hilja polki om pelukonetta ja Mari kutoi jonkin verran
kutomakoneella, kun oppi kuto maan, ja teki satunnaistöitä
joskus; kuitenkin, mikä on tärkeintä, Marin leskeneläk keen
tur vin - Hiljan kin avustaessa taloudellisesti - lapset
saivat käydä ylioppilaiksi Euran yhteiskoulussa, joka oli melkein
ko din vieressä. Hilja asui kuolemaansa asti Eurassa; Mari
muutti ensin Hilkan perheeseen, hommasi sit ten asunnon
Hakunilasta ja asui loppuikänsä Vantaalla. (puhtaaksikirjoittajan
huomau tus)
3. LUKU. Sahatyöläisten perhe
Isäni ja Äitini sekä Annin ja minun palattua Savonlinnasta
Akkaharjuun ainoa työ mahdollisuus siellä oli metsätyöt. Isä
hakeutuikin työhön Kirvun pitäjän Sairalan ky lässä
sijanneelle Torajärven sahalle. Myös Äiti sai työtä samasta
paikasta.
Oli vuosi 1927. Minä olin tällöin yksivuotias ja Anni oli kuuden
vanha. Tottahan niin iso tyttö jo veljensä hoitaa vanhempien töissä
ollessa. Niin sitä vaan pärjättiin Annin kanssa aina työvuoron
ajan jotenkin; säilyttiinpä ainakin hengissä.
Nämä pienet sahat olivat toiminnassa vain talvella, kesällä ei
sahattu. Keväällä 1928, kun saha pysähtyi, tuli muutto takaisin
Akkaharjuun; siellä kun oli se Isänisän kotitalo, niin siihen piti
taas turvautua. Isoisän talosta muutettiin varsin pian muu ta
man sadan metrin matka kummisetäni vanhempien Laakkosten taloon
lähes rau tatie aseman viereen.
Taaskaan ei ollut muuta työtä saatavilla, kuin metsätyöt. Isä
aloitti taas propsin (paperipuun) teon ja vaati, että akka perkele
joutaa myös metsään. Niin he sitten kävi vät yhdessä
metsätöissä.
Anni joutui jälleen lapsenvahdiksi, mutta olihan nyt jo seitsemän
vanha ja vah ditta vakin oli jo kaksivuotias.
Eräänä päivänä, kun Anni oli vähän unohtanut tehtävänsä,
olin pannut ikkuna lau dalta pelakuun propsiksi. Molemmat
olimme saaneet siitä pauhua.
Talveksi palattiin taas Sairalaan ja keväällä takaisin
Akkaharjuun. Akkaharjussa vanhemmat menivät jälleen metsään,
mutta nyt ei sitäkään työtä riittänyt kauaksi ai kaa, vaan
lopputili tuli, kun talouspula tunki Suomeenkin. Äidin siinä
hätäillessä, että miten meidän käy, kun leipäkin loppuu, olin
minä kolmivuotiaan tarmolla loh duttanut, että syödään
sitten munavoita ja vehnästä.
Työtä oli yhä vaikeampi saada. Huhuja kuitenkin kulki, että
Käkisalmessa olisi töitä tarjolla. Suurkapitalistit pyrkivät
ajoittamaan suurinvestoinnit aina laman ai koihin, koska palkat
olivat silloin alhaalla. Tehtaiden rakentaminen tuli siten hal
vemmaksi ja ne olivat sitten nousukauden alkaessa valmiina suoltamaan
tavaraa markkinoille.
Niin siinä kävi silloinkin vuonna 1929. Saksalainen Waldoff
(Waldohov) ryhtyi ra kennutta maan Käkisalmeen
suurta selluloosatehdasta sekä sahaa. Myös Isä ja Äiti pääsivät
työhön kyseiselle rakennustyömaalle, ja niin muutimme koko perhe
Käki sal meen Hakalan kaupunginosaan. Anni joutui taas
lapsenvahdiksi.
Elämäni ensimmäiset muistikuvat ajoittuvat tähän Hakalan aikaan.
Naapuritalon kellarikerroksessa oli pienimuotoinen limonaatitehdas.
Sinne oli aina kiva kurkkia; oli paljon kauniinpunaisia pulloja.
Tuli päivä, jolloin saimme vanhemmilta sen verran rahaa, että
pääsimme osta maan pullot sitä punaista limsaa. Mutta mikä
harmi, emme saaneet pulloja auki, niissä kun oli luonnonkorkit
sidottuna teräslangalla, kuin samppanjapullon korkki nykyai
kana.
Muita muistikuvia Käkisalmesta ovat läheisellä kentällä
’äkseeraavat’ sotilaat, sekä aina pyhän jälkeen löytyneet
pirtukanisterit (taskumatit).
Sitten kerran Äiti osti Annille ja minulle jäätelötötteröt. Ne
olivat elämämme en simmäiset jäätelötötteröt. Jäätelö
ei minun mielestäni ollutkaan hyvää, ja niin paiska sin koko
koreuden katuojaan. Siitä hyvästä ei päätä ainakaan silitetty.
*
Ruoasta en muuta muista, kuin perunat, ruisleivän ja leivän päällä
suolatut neu las muikut. **
Isän tuntipalkka oli 2,75 mk ja Äidin 1,75 mk. Isän palkka tämän
päivän indek si ker toimella muutettuna nykyrahaksi
3 markkaa ja 90 penniä ja Äidin vastaavasti 2 markkaa 48 penniä
tunnilta. Meijerin tekemä voi maksoi tuona aikana noin 30 mark
kaa kilo ja kotivoi 20 markkaa kilo. Eipä kai sitä voita
työläisperheen pöy dässä voinut olla.
Niinä aikoina oltiin Suomessa virallisesti raittiita, kun oli
kieltolaki voimassa. Mutta mikä on kiellettyä, se houkuttaa. Niinpä
Isäkin tarvitsi rahaa myös pirtun os ta miseen, vaikka ei
myöhemmin, kun alkoholi tuli lailliseksi, sitä kovin usein käyt
tänyt.
Saha siellä sitten valmistui ensin, ja niin vanhemmat siirtyivät
sinne töihin, koska heillä oli kokemusta sahan töissä. Isä pääsi
sahuriksi, mistä tulikin hänelle ammatti koko lopuksi työelämäksi.
Äiti sijoittui ensin hakemyllyn hoitajaksi, mutta arvo nousi
myöhemmin, kun hän pääsi tasaukseen, siis katkomaan lautoja
määrä mittaan.
Samoihin aikoihin, kun tuli muutto sahan puolelle, tuli myös muutto
asunnosta. Meidän perheen yksityinen asunto meni ja me muutimme
toiselle kadulle alivuok ra laisiksi; päävuokralainen,
nainen, asui kamarissa 15 -vuotiaan poikansa kanssa, me neljä henkeä
keittiössä. Kesäaikaan oli sentään käytössä komuutti
(eteiskomero), jossa mahtui pari ihmistä nukkumaan. Kamariin
kulkivat tietenkin sen keittiön läpi. Hella oli myös
yhteiskäytössä. Köyhänä aikana tällainen asuminen oli aika
yleistä.
Silloin vuonna 1932 kevättalvella, kun valtio oli jo ryhtynyt
myymään laillisesti ”Karhu-viinaa”, lienevät sahuri ja
apusahuri ryypiskelleet ”Karhua” ja niille oli tullut riitaa.
Apusahuri oli lyönyt tukkikoukulla Isää päähän, josta Isä oli
hikeenty nyt, men nyt konttoriin ja ottanut siitä paikasta
lopputilin. ***
Kotiin tultuaan Isä vaati, että Äidin on mentävä ottamaan heti
myös lopputili. Äiti kieltäytyi jyrkästi, että hän ei
työpaikkaansa jätä, kun oli vielä talouslaman aika ja työtä oli
niukalti saatavilla. Riita ja huuto oli hirveä siinä toisten
ihmisten keitti össä.
Meni päivä tai pari, niin Isä sitten alkoi valmistella lähtöä.
Sopivat, että lapset jae taan; Anni jää Äidin kanssa
Käkisalmeen ja minä lähden Isän kanssa matkaan. Lienen pannut
hanttiin lähtemiselle, kun muistan Isän houkutelleen, että kun
lähden hänen kanssaan, niin pääsen junamatkalle. Koska junamatka
oli jännittävä, se rat kaisi ja läh din Isän mukaan.
Annikin pääsi nyt lapsenpiian tehtävästä.
Isä oli valinnut määränpääksi Lahdenpohjan kauppalan, jossa oli
saha ja vaneri teh das. Isä saikin töitä heti, muttei
kuitenkaan sahalle, vaan vaneritehtaalle. Ja sit ten kir
joittamaan Äidille, että nyt kun hänellä on työtä, niin täältä
saisi työpaikan Äitikin.
______________________________________________________________________________
* Reino oli Annin kertoman mukaan sanonut paiskatessaan jäätelön
ojaan: ”Hyi, ku tuo on pahhaa!”. Kaisa oli, ensin Reinon päätä
ei silitettyään, nostanut jäätelötötterön katuojasta, nyppinyt
siitä roskat pois ja syönyt sitten sen itse. Samankaltainen episodi
oli tapahtunut myös myöhemmin. sil loin oli uhrina ollut
tomaatti.
** Vilppo oli , taas Annin kertoman mukaan, ostanut kyllä
tilipäivinään tilitorilta makkaraakin, mutta syönyt, vaikka
lapset olisivat kuinka kinunneet maistaa, makkarat itse pitäen
makkarapakettia tiu kasti ’kyynyspäänsä’ alla.
*** Taas Annin kertomaa: Vilppo otti tämän tapauksen jälkeen
todennut, että ”tappaaha tää hullu koitti” ja otti viinaa
sittemmin vain hyvin harvoin. Kun milloin otti, kehui kyyneleet
silmissä, kuinka hyvä akka hänellä tuo Kaisa
on.(puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)
Äiti kuitenkin kieltäytyi tulemasta, koska asuntoakaan ei ollut;
nukuttiin ja ma jail tiin velimies Antin keittiössä.
Siinä asunnossa Isä koetti opettaa minua keittämään perunoita ja
paistamaan läskiä, jotta työpäivän jälkeen olisi ruoka
valmiina. Se kuitenkin kiellettiin talon puolesta al kuunsa; tuo
oli liian vaarallista tulenpidon takia.
Joidenkin kuukausien kuluttua Isä sai vuokrattua meille oman
hellahuo neen, jossa ei asunut muita. Nyt Isä uskoi Äidin
tulevan Annin kanssa meidän luo, kun meillä oli asuntokin valmiina.
Äiti kuitenkin ilmoitti, että Lahdenpohjaan hän ei koskaan tule. *
Kun Äiti ei tullut, Isä alkoi viikonloppuisin jättää minut yksin
karamellipussi vaan seurana, ja ohjeet, koska on mentävä nukkumaa.
Isä viipyi usein yli yönkin.
Aamulla sitten kannatti tarkastaa isukin taskut, koska niistä
saattoi löytyä paljon parempia karkkeja, kuin minun illalla
saamassani pussista. Kenelle lie niitä kark keja syöttänyt;
olisiko etsiskellyt uutta äitiä?
Isä kuitenkin halusi Äidin takaisin lähes kahden vuoden erossa
asumisen jälkeen. Hänen oli lähdettävä Lahdenpohjasta, minut hän
vei Räihävaaraan Ukin luo.
Lamakin alkoi jo hellittää ja Isä sai taas asunnon ja työpaikan
Sairalan sahalta. Nyt Äitikin lähti Käkisalmesta ja muutti Annin
kanssa Isän luo Sairalaan.
Nyt muu perhe oli jälleen koossa, minut vain unohdettiin
Räihävaaraan.
Olin jo kahdeksanvuotias, mutta Isä ei ollut muistanut pistää
minua vuoden 1933 syksyllä kouluun. Äiti tuli Sairalaan mennessään
Räihävaaran kautta, vei minut kou lulle ja pyysi, että minut
otettaisiin suoraan toiselle luokalle. Jouduin luku- ja lasken
tokokeisiin. Olin niin hyvä lukemaan ja laskemaan, että se opettaja
hyväksyi sekä en simmäisen että toisenkin luokan
suoritetuksi; pääsin suoraan kolmannelle luo kalle.
Kirjoittaa en osannut ollenkaan, mutta kirjoitustaitoa ei testattu;
en osannut kir joit taa, koska en tuntenut
kirjoituskirjaimia.
Kun opettajalle selvisi, että en tunne edes kirjoituskirjaimia, sain
viereeni nel jäs luokkalaisen, joka minua sitten opetti.
Sen ensimmäisen kouluvuoteni olin siellä Räihävaarassa ja pääsin
neljännelle.
Anni oli siellä Sairalassa ja oli jo iso tyttö, 13 -vuotias. Hän
meni pikkupiiaksi jo honkin herrasperheeseen ja ansaitsi jo
ruokansa, ehkä vähän taskurahaakin. Ajan tavan mukaan sen ikäisen
kuului jo ottaa osaa työhön.
Isä oli mieltynyt kaikkiin teknisiin laitteisiin ja sai sitten
vuonna 1935 talvella hankittua kolmiputkisen radion, joka pääasiassa
vain rätisi ja ritisi. Olikin ollut kol men vuoden tauko siitä,
kun Isä Käkisalmessa vaihtoi vanhan torvigrammarin uuteen hienoon
’Hic master vioice’ (’His Master’s Voice’)
-grammariin. Sen liike kui tenkin haki pois Käkisalmesta
lähtiessä, kun osamaksuja oli maksamatta. Maksettu osa meni huk
kaan.* seuraavan sivun
alalaita
__________________________________________________________________________
_
* Noina Käkisalmen vuosina - tämän on Anni kertonut - Kaisalla
oli ollut ’säpinää’ jonkun Ame rik kaan muuttamassa
olleen miehen kanssa. Kirjeenvaihto oli jatkunut miehen jo muutettua;
sa lai sena ’postilaatikkona’ oli toiminut ontto
puunkanto, johon ’postinkantaja’ oli kirjeet tuonut ja sieltä
ha kenut. Antti-eno oli kuitenkin saanut asiasta vihiä ja
käynyt nappaamassa viimeisen miehen lähettämän kir jeen;
tässä - tämän oli Antti vanhoilla päivillään tunnustanut -
ollut matkaliput Ame rik kaan niin Kaisalle, kuin
Annillekin. Kaisa oli - kuten hyvin arvata saattaa - tämän
vuosia ta pah tuneen jälkeen kuultuaan ollut kovin
näreissään Antti-enolle (puhtaaksikirjoittajan huomautus)
Keväällä 1935 saha siellä Sairalassa taas pysähtyi. Perhe muutti
Franskin hoviin Kurkijoen Savojan kylään **muonamiehiksi. Savojalle
on Räihävaa rasta vain 5 km:n matka, joten minäkin pääsin
taas muuttamaan vanhempieni luo. Anni sen si jaan joutui taas
karjapiiaksi Ukin (Pölläsen) taloon Räihävaararaan.
Aloitin IV luokan kansakoulua sitten Savojalla. Vuoden vaihteessa
saha Saira lassa sitten taas käynnistyi. Muutto tehtiin Joulun
aikaan 1935. Nyt pääsin van hempien mu kana Sairalaan.
Siellä sitten kävin kevätlukukauden. Opettaja Nora Hälvä ei
ollut kiltti ihminen köyhien kakaroille.
Asuntonamme oli nyt kaunis valkoinen talo vain sadan metrin päässä
koululta, eikä keittiössä nyt ollut muita keittäjiä.
Talvella 1936 Anni sai pikkupiian paikan Mikrilän kylästä
Matikaisen talosta; toimitteli asioita, mitä vähän osasi, talvella
kun Ukin kotona tarvittu lehmipai menta. Matikaisella hän sai
ruokansa ja vähän taskurahaa.
Keväällä 1936 saha taas pysähtyi ja me muutimme taas Savojalle
Franskin ho viin muonamiehiksi. Isälle alkoi jo kehittyä
kesätyöpaikka maatöissä ja talvityö paikka sa
hateollisuudessa.
Minut jätettiin lehmipojaksi Ukille Räihävaaraan. Toisena
lehmipoikana oli mi nua vuoden nuorempi serkkuni Antti.
Tehtävämme oli paimentaa lehmäkarjaa met sässä kaksi tai
kolme tuntia aamulla, saman verran illalla. Keskipäiväksi karja
ajet tiin ai taukseen.
Keskipäivä oli siis periaatteessa vapaata, mutta käytännössä
heinien haravoi mista heinäpellolla tai tähkien keräämistä
viljapellolla ja muuta sellaista, muuten han me lap set
olisimme oppineet laiskoiksi!
Aloitin koulunkäynnin -36 syksyllä Räihävarassa. Vanhemmat
muuttivat taas jo al ku syksystä Sairalaan, mutta minä en
päässyt mukaan. Nyt oli kuitenkin Anni-sisar tur vana vain
viiden kilometrin päässä. Jos ikävä yllätti, voi pistäytyä
siskoa katso massa.
Joululoman aikana Äiti sitten haki minut pois Pölläsestä
Räihävaarasta. Lähtiessä sain kesän työstä palkaksi
nahkavartiset kumisaappaat (’kumiteräsaappaat’).
Kevätlukukausi
kului sitten Sairalan koulussa. Ongelmana oli matematiikka. Kun
murtolukuja oli opetettu Sairalassa syyslukukaudella, niin kaikki
muut jo osa sivat, minä vaan en ollut saanut mitään opetusta
niistä murtoluvuista. En ole sitten oppinut murtolukuja tähänkään
päivään mennessä!
Keväällä 1937 muutettiin taas sinne Isän kesätyöpaikkaan
Savojalle; nyt Soilak sen hoviin. Paikka oli kyllä sama,
Franski oli vaan muuttanut nimensä suomalai seksi. Minä sain
taas kesäksi entisen paikan paimentamassa Antin kanssa karjaa Räihä
vaaran salolla. Ruokana oli ruisleipää ja läskiä sekä
kurrimaitoa. Voin ase masta sai joskus
______________________________________________________________________________
* Vilppo oli hankkinut sen vanhan torvigrammarin, Annin kertoman
mukaan, vaihtamalla vuo den -32 syksyn korvalla perheen potsiin,
perheelle hyvinkin tarpeelliseen kesäsikaan. Oli tullut kuu
lemma kotona sitten hieman sanomista. Oli siinä puhuttu käsilläkin.
** Muonamies
(-perhe) sai hovista, eli kartanosta (pelto-) työtä vastaan
ruokatarpeet , joista perhe itse valmisti itselleen ruoan, ja mökin
asuttavaksi sekä joskus pientä palkkaakin. Työ oli sitä samaa
ren gin ja piian työtä, kuin muillakin palkollisilla. Piikojen
ja renkien palkkaan kuului talon ruoka ja vaatetus, kun muonamiehen
piti hankkia vaatteensakin itse; tästä nimitys ’muonamies’.
Torpparit ja mäkitupalai set taas olivat alustalaisia, joiden
piti tehdä taloon tietyt päivätyöt maa pals tansa vuok
rana. Tämä vaan, jos joku ei satu tietämään.
(puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)
leivän päälle
lampaanrasvaa. Syksyllä sain taas palkaksi samanlai set saap
paat; numero vaan oli vähän suurentunut.
Suomeen oli tullut laman hellitettyä ja sodan lähestyessä paremmat
työolosuh teet. Sairalan sahakin käynnistyi jo syyskuun
alussa.
Lienee vanhemmilla huoltomahdollisuudet parantuneet, ehkä parempien
palk ko jen vuoksi, kun minutkin otettiin heti mukaan.
Annikin otti hatkat piikomispaikastaan ja tuli mukaan Sairalaan.
Hänkin sai sa halta työpaikan, kun oli jo 16 -vuotias.
Näin pääsin VI luokan käymään samassa koulussa.
Asuttiin maatilan vanhassa päärakennuksessa; tilaa oli, joskaan ei
kovin hienoa ol lut.
Nyt olimme Käkisalmen ajan jälkeen ensikerran koolla koko perhe.
Isä kaiveli maahan vanhoja kuparikattiloita sekä muutakin romua ja
veteli yhä pitempiä anten neja saadakseen radionsa kuulumaan
paremmin.
Elämä sinä nousukauden vuotena oli minunkin 11 -vuotiaan mielestä
oikein mu ka vaa, kun en ollut kenenkään ’potkittavana’.
Keväällä 1938 tukit taas loppuivat ja saha pysähtyi. Minä ehdin
saada päästöto dis tukseni kansakoulusta juuri 12 vuotta
täytettyäni.
Sairalalan sahan omisti -30 -luvulla Juho Niukkanen, joka toimi
valtiovarainmi nis terinä ja talvisodan aikaan
puolustusministerinä; hän oli luonnollisesti myös kan san
edustaja. Niukkanen rakennutti sahansa viereen tiilitehtaan
voidakseen säi lyttää am mattitaitoisen työväkensä
palveluksessaan, eikä näin ollen joutuisi joka syksy haali
maan pätevää työväkeä mistä kusta kokoon.
Tiilitehdas valmistui ja käynnistyi vuoden 1938 keväällä; nyt oli
sahan ammatti väelle työtä myös kesällä.
Isä valmisteli jo lähtöä kesätyöpaikkaansa kunnostellen
pakkauslaatikoita. Äiti kumminkin pääsi työhön sinne
tiilitehtaalle tiilentekokoneelle. Niinpä hän kieltäy tyi
lähtemästä mihinkään.
Isäkin olisi saanut työtä tiilisaven kuuppavaunuun lapioinnissa ja
saven kärrä rinä, mutta hänhän ei sellaiseen työhön
suostunut. Kovan riidan jälkeen Isä lähti sitten yk
sinkesätyöpaikkaan. Vähäiset tavaramme jäivät nyt Äidille;
isälle ei tullut mukaan, kuin matkalaukku.
Minut hän kuitenkin vaati mukaansa ja niin me asusteltiin taas kesä
Soilaksen mö kissä. Ruoasta ei oikein ollut tietoakaan;
muistan vain ruispuuron ja siihen laar dia sil mäksi. Jos
jotain muuta oli, on häipynyt mielestä.
Puoliksi väkisin minä kuitenkin Isän sinne Soilakseen yksin jätin
ja menin taas ke säksi lehmipojaksi.
Anni ei saanut kesänajaksi työtä tiilitehtaalta, mutta pääsi
Matikaiseen, jossa oli ollut pikkupiikana, nyt ihan karjapiiaksi.
Anni ystävystyi Matikaisen naapuritalon Hongell’in tyttärien
kanssa. Kun ne Hon gell’in tyttäret olivat kaikki viisi
Lottia, niin esimerkin johdattamana hänkin liittyi Lottajärjestöön.
Kun ei kotona ollut saanut mitään poliittista kasvatusta, niin ei
ym märtänyt järjestön poliittista luonnetta. Se
Lottajärjestöön liittyminen vaikutti paljon hänen sodanaikaiseen
elämäänsä. *
Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Väinö Tanner kehotti
vasta talvi so dan jälkeen työväestöä liittymään
Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestöihin. Tämä oli
sitten omiaan lieventämään näiden järjestöjen luokkaluonnetta.
Erikoista kesän 1938 paimenpoikana oli, kun Äidin sisar Mari alkoi
vapauttaa mei dät pojat lähes joka pyhä vapaalle, kun
paimenen työ oli ennen ollut seitsemän päivää viikossa.
Selvisihän sekin myöhemmin; hänellä oli siellä salolla tuleva
aviomiehensä Tauno Torkki paimenkaverina. Me emme tuota tienneet,
mutta ai kai semmat siitä var maan tiesivät.
Isäkin sitten kyllästyi Soilaksessa yksin olemiseen. Luulen, että
se oli elokuun al kua, kun hän haki minut mukaansa ja me
matkustettiin Äidin luo Sairalaan. Elet tiin sitten Äidin
tuloilla sahan käynnistymistä odotellessa. Käytiin yhdessä onki
massa, säynäviä narraamassa. Kyllä niitä vallankin Isä sai
runsaasti!
Äiti oli varsinainen auktoriteetti, vai oliko se vaan ajan tapa,
että lapset eivät saa neet sinutella vanhempiaan. Kait se oli
Raamatusta peräisin, siellähän sanotaan, että kunnioita Isääsi
ja Äitiäsi, että kauan eläisit jne.
Kun Anni vuoden -38 keväällä jäi Matikaiseen piikomaan, niin Äiti
katsoi hänen tulleen aikuiseksi, minkä tunnusti antamalla Annille
luvan siitä alkaen sinutella häntä.
Annikin tunsi kai itsensä aikuiseksi, kun uskalsi keksiä tarinan,
että muka Hon gell’in tytöt hänen nukkuessaan leikkasivat
häneltä toisen palmikon poikki, ja niinpä hänen oli täytynyt
leikata pois toinenkin letti. Äiti ei kylläkään hänen tari
naansa usko nut, mutta hyväksyi tosin sen leikkauksen
jälkikäteen varoitellen, ettei sitten vaan ryhtyisi tukkaansa
synnillisesti kihartelemaan.
Minä sain sitten sinutteluluvan noin viisi vuotta myöhemmin, alle
kolmetoista vuo tiaana. Taisivat aikakauden tavat alkaa
muuttua ja Raamatun vaikutus normaaliin elä mään pienentyä.
Isä oli toisen luontoinen; häntä me kumpikin olimme sinutelleet
aina. Isä ei välit tä nyt käydä kirkossa, eikä
veisannut virsiä.
Äiti silloin asuessamme Käkisalmessa raahasi meidät lapset oka
pyhä kirkkoon pit kästymään. Myöhemmin Äitikin unohti sen
turhan uskonnollisuuden; ottipa soti en jäl keen
Vuohijärvellä asuessaan joskus Isän tarjoaman lasillisenkin.
Sitten sai rastuttuaan syöpään Äiti palasi taas
’virsilinjalle’.
Äiti oli joutunut kesällä vaihtamaan asuntoa, kun hän oli yksin
työssä ja se edel li nen työsuhdeasunto oli ollut liian
hyvä työnantajan mielestä.
Sen ajan työsuhteisiin kuului aina pienen palkan lisäksi asunto,
ainakin van hem mille työntekijöille. Sen ajan Patruunat
omistivat asuntoja työväkeään varten; Niukka nenkin omisti
varmaan puolet kylän taloista.
_____________________________________________________________________________
* Annin oman kertoman mukaan hän ei työläisperheen kakarana
joutunut / päässyt koskaan van no maan varsinaista Lot
ta Svärd -järjestön valaakaan ; edes lääkintälottana ollessaan
häneltä ei oltu vaa dittu minkäänlaista poliittista, tai
muunkaan laista valaa, eli Anni ei ollut ollut ’’poliittisesti
luo tet tava’. Kun lähtö eturintamalle sitten oli
tullut, hän oli muiden rintamalottien mukana vannonut valan, joka
oli sotilasvalasta muunneltu aseettomina palvelleille naisille
sopivaksi, sitten vaan oli sinne menty, minne nenä osoitti;
ja mihin sitä muuallekaan talvisodan jälkeisessä sodan aloittaneen
vihollisen sanelemassa rajanvedossa kotiseutunsa menettänyt
kar jalaistyttö, kuin rintamalle. (puhtaaksikirjoittajan
huomautus)
Saha sitten käynnistyi ja tiilitehdas pysähtyi. Isä pääsi taas
mielityöhönsä sahu riksi ja Äiti pääsi tasaussirkkeliin.
Minäkin yritin töihin kevyempiin hommiin. Pääsinkin, mutta en
kevyempiin. Rep sikaksi pääsin, ja minut, 12 -vuotias poika,
laitettiin 4,50 mk tunnilta tienaavan aikui sen miehen työhön,
ja palkkaa luvattiin 2,50 mk tunnille.
Repsikan työ oli tukkien työntämistä järvestä kuljettimeen
(transportiin), joka vie puut sahaan sisälle. Tukkia täytyi
mennä puuttumatta, etteivät raamit olisi seisoneet tyhjinä.
Kaksi päivää jaksoin rehkiä, sitten se oli loppu. Äiti lupasi,
että saan ottaa lop puti lin. Lopputilinä sainkin 40 mk
puhtaana käteen, kun verokirjaa ei ollut vielä keksitty. Verokirja
oli vasta vuoden 1942 bestseller!
Niin minä sitten sain viettää lapsen päiviä sen talven ja vielä
puolet seuraavaa ke sääkin.
Vuoden 1939 keväällä Isällä oli taas se muuttovietti päällä.
Olisi pitänyt muuttaa sinne Savojan Soilakseen muonamieheksi. Äiti
kuitenkin nyt voitti ja molemmat jäivät tiiliä tekemään; Äiti
entisessä työssään. Nyt Isä loi savea ja kärräsi sitä teh
taaseen, mutta haaveili yhä muonamiehen hommista ja hevosista.
Tähän väliin kerron vähän isän veljestä Ollista. Naituaan
Maijansa (Ollin Maikko) 1930 -luvun alussa hän haki ja sai
valtiolta asutustilan Kurkijoen Luhovaaran ky lästä. Rakensi
rakennukset ja raivasi pellot korpeen -30 -luvulla. Sota otti tilan,
mutta hän sai taas siirtoväen asutustilan Pöytyältä (
asutussuunnitelman teki ja maat lohkoi asutusneuvoja, eräs
maataloustek nikko Paavo Nurmi), jonka taas rakensi ja
raivasi. Myi sitten tilan ja osti valmiin maatilan Tarvasjoelta, jota
vielä nytkin, vuonna 1988, yli 90 -vuotiaana hallit see.
Meidän perheemme talous oli selvästi parantunut, kun palkatkin
olivat vähän nous seet, eikä muuttokustannuksia ollut.
Isä sitten keväällä -39 ryhtyi Viipurilaisen Radio Tenholan
myyntimieheksi ja ti lasi sieltä mallikappaleita näytettäväksi
ihmisille. Meillä oli parhaimmillaan yh dek sän erilaista
radiota. Yhtään kappaletta kun hän ei saanut myydyksi, niin mi
tään palkkio ta kaan ei tullut; tuli vaan kustannuksia,
kun rahdit piti maksaa mo lempiin suuntiin. Kun rahat menivät
muualle, niin tuli ruokakauppaan taas syömä velkaa.
Ruokavelka oli silloin oikein tapa, ei siitä päässyt eroon. Velka
oli yleensä noin kahden kuukauden palkkojen suuruinen; enempää ei
kauppias antanut. Silloin sai ostaa vaan jauhoja ja läskiä, kunnes
velka oli taas vähentynyt. Yleensä velka sai jäädä kesä yli
odottamaan sahan seuraavaa käyntikautta. Tänä vuoden -39 kesänä
se ei kuitenkaan käynyt.
Vaikeudet alkoivat puolessa kesää, kun Äiti sairastui, sai
sappikohtauksia ja tuli työkyvyttömäksi. Isä, joka oli tottunut
siihen, että Äiti aina meni edeltä töihin ja hän vasta perässä.
Isä sairastui nyt ’hermotautiin’. (Hermotauti oli sen ajan
nimitys mie len terveysongelmista).
Hyvinvointi-Suomessa ei silloin ollut vielä muun laista
sosiaaliturvaa, kuin tur vau tuminen sukulaisiin. Ukin
luona Räihävaarassa oltiin sitten koko perhe, paitsi Anni, joka oli
jättänyt piikomispaikan ja hakeutunut Kurkijoen kirkolle kutomo
liik keeseen kutojan oppiin. Anni oli saanut myös asunnon
työpaikkansa yhteydestä.
Isä uskoi, että hänen loppunsa oli käsillä* ja luovutti
umpikuorisen taskukellonsa minulle perinnöksi.** Käytyään sitten
lääkärissä ja lääkäri oli käskenyt Isää ryhty mään
vähän ’ruatelemaan’ (’ruaella’ on Karjalan kieltä ja
tarkoittaa lasten leikkiä). Ukki puolestaan uskoi, että lääkäri
oli tarkoittanut työntekoa (’ruataa’ tarkoittaa puo les
taan Kar jalan murteessa ’tehdä töitä’), mikä olikin
totuus, ja houkutteli Isän kave rik seen riukuaidan tekoon
ja saikin mukaansa työhön. Pari, kolme viikkoa kun oli ku
lunut, Isä oikein in nostui aidan panosta ja parani. Pyysi
kellonsakin takaisin, kun arveli sitä kuitenkin vielä
tarvitsevansa. Ja tarvitsikin sitä vielä peräti kolmekym
mentä vuotta, vuoteen 1972.
______________________________________________________________________________
* Oireet ja parannuskeinot sopivat psyykkiseen tilaan, joka
tunnetaan nykyisin nimellä ’paniikkihäiriö’. Vilppo oli
hirvitellyt talon naisia mm. kulkemalla päiväkausia köyden kanssa.
** Kyseisen taskukellon sai sittemmin vuonna 1972 perinnökseen,
ei Reino, vaan tämä puhtaak si kir joittaja. Kello
on visussa tallessa ja toimii yhä. (puhtaaksikirjoittajan huomautus)
4. LUKU Talvisota ja ensimmäinen evakkomatka
Isä sitten parannuttuaan meni Olli -veljensä luo ja oleskeli siellä
talvisodan lop puun saakka. Lienee vähän autellut talon
töissä.
Äitikin tuli jo paremmaksi syksykesään mennessä pelkällä
ruokavaliolla, eikä lääk keittä tarvittukaan. Leikkaus olisi
ollut ennen sotia sekä kallis että hyvin pelot tava.
Äiti vei minut sitten syksyllä katsomaan syntymätaloa ja saunaa
sekä paapo kummia (’poapoa’) (’paapo’(’poapo’)
= lapsenpäästäjä). Kaupunkimatkaa varten sain uudet hou sut
sekä puseron ja olin ’hieno’.
Mutta mistä Äiti sai näihin rahat? Äiti oli koko kolmekymmenluvun
ajan ’varastanut’ pari, kolme kymppiä joka - tai melkein joka -
tilistä ennen kuin antoi palkkapussin Isälle. Niin piti tehdä,
koska kirkkokin opetti, että mies on vaimon pää. Monta huutoa
käytiin, kun Isä epäili, että tilistä on pihistetty taas rahaa.
Nämä sivuun pistämänsä rahat Äiti sitten aika ajoin toimitti
jotenkin salaa Antti-enon haltuun säilytettäväksi. Antti-eno oli
Äidin pankki. Näin Äiti sai rahaa Sa vonlinnaan lähtiessämme.
Aikaisemmin, kuten kerroin, kauppias ei nyt hyväksynyt, että velka
jäisi syksyyn, kuten ennenkin, vaan haki juuri maksuun saadun radion
900 mk:n saatavansa pan tiksi. Pantilla oli aikaraja, johon
mennessä se piti lunastaa. Koska Isällä ei ollut ra haa, kävi
Anni lunastamassa radion pois. Isä sitten väitti, että radio on
paljon ar vokkaampi, kuin 900 mk; se oli siis hänen, koska hän
omisti siitä suuremman osan. Anni halusi kuiten kin siitä sen
900 mk, ja kun ei sitä saanut, myi radion jollekin vieraalle.
Marraskuun lopulla alkoi sitten talvisota. Kun sodanvaara oli jo
tiedossa, niin Isä jätti partansa ajamatta, että näyttäisi
vanhemmalta, eikä joutuisi sotaan. Taisi olla vielä päässään
kärpäsiä, kun siellä Ollin luona oleillessaan rakensi vankkaan
kuu sikkoon korsun itselleen suojaksi, jos sota lamaa yli
Luhovaarankin.
Sota ei kuitenkaan lamannut Kurkijoen yli, vaan päättyi 13.3.1940,
jolloin rin ta malle oli vielä matkaa 60 - 80 km.
Väki määrättiin 18.3. mennessä evakuoitavaksi. Siihen mennessä
oli koko alu een oltava tyhjä siviiliväestöstä. Karja
määrättiin lähtemään heti; karjan kuljetusteh tä vän
sai Äidin sisar Hilja. Karja kuljetettiin jalan uuden rajan yli muu
taman kymme nen ki lometriä.* Muista jälkeen jääneet
eläimet sotilaat ampuivat; tienvarsilla oli raatoja, kun ihmiset
tulivat muutama päivä myöhemmin samaa tietä. Rajan yli sel
vinnyt karja teurastettiin pääosin siinä rajan takana.
15. päivänä määrättiin lähtemään yli 65 -vuotiaat ja alle 16
-vuotiaat. Minä kuu luin tuo hon alle 16 -vuotiaiden
ryhmään, mutta jäin vahingossa pois, kun olin kul jet
tamassa meidän vähiä tavaroitamme Maasilta -nimiseen paikkaan,
johon ne oli määrätty vietä väksi.
Kaikenlaista tavaraa oli tienvarret täynnä kilometrikaupalla. En
usko, että niitä sieltä lastattiin yhtään autokuormaa; olisi
tarvittu satoja kuorma-autoja, eikä niitä ollut.
______________________________________________________________________________
* Tuolloin kahdeksantoista olleen Annin voi nähdä mm. elokuvan
’Evakko’ alkupätkässä. Siinä hän ajaa lehmiä nykyisen rajan
paikkeilla Parikkalassa. Anni on se tyttö, jolla on hiihtohousut
sekä monot ja lassa ja päässään korvuksellinen kirjava
pipo. Kannattaa myös tarkkailla evakkodokumentteja, joissa ajetaan
lehmiä talvella maantietä pitkin. (puhtaaksikirjoittajan huomautus)
Ei meidän, eikä
Pöllästen tavaroita tullut nyky-Suomeen kolliakaan.
Sillä aikaa, kun olimme siellä Maasillassa, oli lapset ja vanhukset
haettu mat kaan. Minä jäin siis jälkijoukkoon aikuisten
kanssa. Eikä sitä kukaan sen koommin ihmetel lyt.
Jäin siis jälkijoukkoon aikuisten kanssa, eikä sitä kukaan sen
koommin ihmetel lyt.
Lastattiin sitten rekiin tavaroita, valmisteltiin lähtöä,
odoteltiin teurastajaa, kun sika piti saada matkaevääksi tiinuun.
Teurastaja tuli viime hetkellä; teurastajalla oli silloin kovin
kysytty, olihan joka talossa - ei ainoastaan sikaa - vaan myös
pienkar jaa, jota ei voinut ottaa mukaan.
Se siinä lihoiksi pantu ja tiinuun suolattu sika oli noin 100
-kiloinen. Yksi va sikka paloiteltiin ja lihat pantiin toiseen
astiaan.
Sitten oli lahdattava vielä 20 lammasta. Teurastaja pani minut
työntämään niitä lampaita lampolasta ulos ja katkoi siinä
ovella niiltä kaulavaltimot, kuin joku mus li mien
rituaaliteurastaja. Siihen jäivät veriseen kasaan lammasparat.
Kissatkin oli vat niin kauhuissaan, etteivät antaneet kiinni,
ja näin niiden henki säästyi.
Meillä oli kaksi veto-Hevosta parirekineen sekä kaksi varsaa; yksi
Hevonen oli pi tänyt luovuttaa armeijalle heti sodan alussa.
Talon pojat Antti ja Jussi tulivat 17.3. kumpikin evakuointilomalle.
Ensimmäi senä tehtävänään he purattivat reistä kaikki
sängyt, pöydät ja tuolit sekä muut Aa tamin ai kuiset
huonekalut; niiden tilalle rekiin laitettiin kaikki jauhot sekä
lihat.
Pojat määräsivät kaatamaan kellarista kaikki hillot sekaisin
yhteen maitotonk kaan ja panemaan sen tonkkan rekeen mukaan
myös.
Kauraa laitettiin säkkikaupalla mukaan Hevosten ruoaksi; heiniä
vielä enemmän. Alkuperäisissä kuormissa ei Hevosille ollut ollut
ruokaa, kuin pariksi päiväksi. Varsi naisia tavaroita ei
rekiin sitten mahtunutkaan muuta, kuin Hiljan ompelukone ja pari
polkupyörää.
Tämmöiset eväät osoittautuivat hyviksi; ehkä heiniä olisi
riittänyt vähäisempikin määrä.
Sitten aamulla 18.3. päivänä me sitten lähdimme ajamaan kohti
tynkä-Suomea. Antti ja Jussi puolestaan lähtivät takaisin
armeijaan. Jussi vielä lähtiessään veti yh den vasikanraadon
pihakaivoon ja piilotti suojeluskuntakiväärinsä vintin puruihin.
Sieltä ne sitten, kun keväällä vuonna 1942 Karjalaan palattiin,
löytyivät vasikan jätteet kai vosta sekä kivääri vintiltä.
Minäkin jouduin silloin ensi töikseni kaivamaan uutta kai voa,
kun vanhaa ei voinut käyttää.
Uusi raja ylitettiin Kirjavalan kylän kohdalla. Siellä ne olivat
Karjalan lehmät teu rastettuina suurissa pinoissa. Mitään
semmoista ei enää voi edes uskoa nähneensä! Onneksi oli silloin
kovat pakkaset, joten ehkä ainakin osa niistä ehdittiin siirtää
lihan jalostustehtaisiin purkitettavaksi.
Ensimmäistä yöpymistä en millään saa mieleeni, mutta Hevoset
eivät kuitenkaan millään voineet jaksaa yhtenä päivänä
Kurkijoelta Savonlinnaan, matkaahan oli aina kin 90 kilometriä.
Savonlinnan seutu oli niin täynnä ihmisiä ja hevosia, ettei
kulkemaan mahtunut. Minkäänlaista suojaakaan ei yöksi löytynyt.
Oltiin katastrofin partaalla ja loppuun vä syneitä sekä
Hevoset että ihmiset.
Antti-eno löysi meidät; hänen komppaniansa oli Savonlinnassa.
Antti sai sitten Ahonlahdesta järjestymään meidät pienen mökin
kylmälle lattialle yöksi. Hevosille ei ollut mitään suojaa. Koska
oli kova pakkanen, jouduimme luovuttamaan kaikki peit teet ja
vällyt Hevosten suojaksi.
Savonlinnan läpiajosta vielä sen verran. Koska kadut olivat täynnä,
niin Isä oh jasti porukkansa jalkakäytäviä pitkin, muutenhan
ei olisi päässyt mihinkään. Tästä hän sai savolaiset
kimppuunsa, ja kun hänellä oli kaiken lisäksi vielä se neljän
kuu kauden hoitamaton punainen parta, niin savolaiset sitten
huutelivat, että mene ryssä siitä heti takaisin sinne Karjalaan;
siellähän on nyt teitä saatanan ryssiä jo muitakin!
Unohtui vielä kertomatta, että Hevoset selvisivät kylmästä yöstä
vaurioitta. Nuo rempi varsa tuli vaan levottomaksi; hyppeli
rekeen ja teki vähän vahinkoakin, loukkasi mm. Ida Marin jalan.
Ahonlahden kylmän yön jälkeen Isä äänesti itsensä ryhmämme
johtajaksi ja mää räsi, että liikkeellelähtö on
viimeistään seitsemältä. Hän päätti myös, että kym
meneltä aletaan katsella yöpymispaikkaa. Näin sitten myös
tehtiin, eivätkä Hevo setkaan sen jälkeen jääneet yöksi
ulos; vaikkei lämmintä tallia löytynytkään, niin aina löytyi
joku puimalato tai vaja.
Päivämatkat jäivät lyhimmillään noin 15 kilometrin pituisiksi,
mutta kun meillä ei ollut mitään päämäärää, niin ei ollut
kiirettäkään. Olimme sotapakolaisina etsi mässä jotain,
joka oli jossain edessäpäin.
Tienristeyksissä oli sotapoliisit, jotka määräsivät, mitä tietä
kenenkin oli jatket tava. Tässä ohjailussa ei ollut muuta
järkeä, kuin jakaa väki niin, etteivät kaikki aja samaa tietä
samaan pisteeseen.
Tähän mennessä Isä oli jo luopunut parrastaan, ettei häntä
vietäisi ryssänä takai sin Karjalaan ryssien joukkoon. Isä
oli pitkästä aikaa taas ihmisen näköinen.
Rantasalmelle tultaessa varsa - Urho oli sen nimi - kävi vaikeaksi;
se varmaan stres saantui. Isä myi Urhon yöpymispaikkaan,
vaikkei sitä edes omistanut. Kesään tultaessa tuli sitten laki,
että hätätilanteessa tehdyt kaupat saa, ja täytyy, purkaa.
Antti-eno kävi hakemassa Urhon pois, koska se oli varmaan paljon
kauppahintaansa arvokkaampi.
Kolkantaipaleen kylässä yöpymispaikaksi sattui talo, jossa talon
puolesta laitet tiin koko meidän joukolle vuoteet lakanoiden
kanssa. Se oli jotain aivan erikoista; muissa yöpymispaikoissa
käytimme kuormissamme olleita omia fällyjä, täkkejä ja filttejä.
Eikä patjojakaan yleensä ollut, vaan nukuimme lattialla fälly alla
ja täkki päällä.
Laukaalla osuimme taloon, jossa oli suu- ja sorkkatautia. Matkaan
meinasi tulla ko konaan stoppi. Aamulla tuli viranomaiset
kuulustelemaan, onko kukaan meistä käy nyt navetassa.
Vakuutettiin, että ei ole käyty. Kun Hevosetkin olivat olleet melko
kau kana navetasta puimavajassa, saimme luvan lähteä tästä
varsin ikävästä talosta.
Suuresta osasta yöpymispaikkoja ei ole painunut mieleen mitään
tarkkoja muis toja. Äänekoskelta on jäänyt mieleen kauppalan
tarjoama päivällinen, vai oliko se lounas. Se kuitenkin tarjottiin
hotellin ravintolassa. Olihan se komeaa syödä kent tä
keittiöruo kailujen jälkeen valkoisilla liinoilla katetusta
pöydästä.
Viimeinen yö, tai oikeastaan kaksi yötä, on jäänyt mieleen.
Talon nimi oli Paa na nen. Puolet Viitasaaren asukkaista
lienee Paanasia.
Talon omistivat nuoret mukavat sisarukset. Nämä talon naiset
paistoivat meille lei pää ja lihaa, kun omat syötävämme
olivat loppuneet. Siinä meni sitten toinenkin yö.
Yhdestä ruokailusta jo kerroinkin. Tavallisempia ruokapaikkoja
sivuutimme joka päivä. Jos ruokapaikkaan sattui aamulla, niin
ruokana oli kaurapuuroa, jos taas iltapäi vällä niin sai
hernekeittoa. Valtio ei halunnut kansalaistensa kuolevan näl
kään.
Emme tienneet, onko meillä vielä pitkäkin matka edessä, jos
vaikka joutui simme menemään Ruotsiin tai Norjaan asti, kun
sitten aamulla lähdimme nelostietä poh joi seen.
Oli jo huhtikuu, ilmat lämpenivät ja tiet alkoivat sen kahden
päivän aikana sulaa. Löytämän kylän aukeilla meitä sitten
kohtasi katastrofi, kun Hevoset eivät jaksaneet enää vetää, kuin
muutaman metrin kerrallaan. Hätiin tuli vihdoin Löytämän kylän
ky läpäällikkö, joka vastasi paikallisesti siirtoväen
sijoittamisesta. Hän ohjasi meidät si vutielle, jota pitkin
pääsimme kolmen kilometrin päässä majoittumaan Honka koski
-nimiseen taloon. Sivuteillä oli vielä lunta, joten niillä oli
hevosten helppo vetää rekeä.
Nyt meillä oli osoite, mihin mennä. Talo löytyi Kolimajärven
rannalta, ja sen suu reen pirttiin me sitten majoituimme
kahdeksi vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi. Huh tikuun loppuun
mennessä kokoontui sinne Honkakosken pirttiin lähes koko suku. Par
haimmillaan pirtissä asui jo 12 henkeä.
Valtio ryhtyi jakamaan heti toimeentulotukea. Tukiraha oli 9 mk per
henkilö ja päivä. Tämän päivän (1998) rahaksi
muutettuna se on noin 12 mk (n. 2 euroa vuoden 2004 rahaa). Ei
sillä herkkuja syöty, mutta hengissä pysyi. Hilja määrättiin
kasöö riksi, joka otti huostaansa koko porukan rahat ja osti
ruoat.
Jos joku sai työpaikan, häneltä loppui valtion tuki, eikä se tuki
sitten enää palan nut, vaikka työ olisi loppunutkin.
Minä sain meistä työpaikan aivan ensimmäisenä. Työ oli
klapinpilkontaa naa puri ta lon halkorantteella.
Palkkakin oli 10 mk päivä plus ruoka talosta.
Anni oli siirtynyt työnantajansa mukana ensin Orimattilaan (oli
alkuun piikomassa), ja kun saivat kutomakoneensa kuljetettua
sinne, niin työt jatkuivat heti siellä. Sitten 1940 syksyllä
kutomaliike haki parempaa sijoittumispaikkaa ja saikin sellaisen Ää
nekos kelta. Anni siirtyi jälleen työnantajansa mukana myös
sinne. Anni myös asui työnanta jansa luona (kuten muutkin
liikkeen työntekijät), tavallaan perheessä.
Kävin talvella 1941 hänen kutsumanaan hänen luonaan. Oli mukava
pyhänseutu, mutta ero oli haikea, kun ei oltu nähtykään lähes
kahteen vuoteen.
Kevään kuluessa avautui asuinpaikkamme lähialueelle suuri
metsätyömaa, täl löin kaikki miehet, jotka kykenivät
metsätöihin, saivat töitä. Samalla loppui valtion mak sama
ruokaraha myös perheen naisilta, vaikkei naisille työtä ollutkaan
tarjolla.
Minäkin aloitin Isän kanssa metsätyöt. Sitä työtä riitti koko
Viitasaarella oloai kamme. Isällä vaan oli sellainen tapa,
vallankin kesällä, että ensin aamulla piti mennä järvelle
kalastamaan; se kun oli paljon hauskempaa. Monasti, kun me kym
menen maissa marssimme metsään, niin paikkakunnan miehet tulivat jo
pois met sästä päivän urakan tehneinä; he väistivät näin
päivän kuuminta aikaa.
6. LUKU Jatkosota, paluu Karjalaan
Sodan taas alettua kesällä 1941 ja Karjalan takaisinvaltauksen
vähän edistyttyä Lotta Svärd -järjestö järjesteli vallatulle
alueelle siivousryhmiä; veli venäläiset eivät olleet muistaneet
siivota jälkiään. Ryhmien tehtävänä oli puhdistaa talot
kohtuulli sen asuttavaan kuntoon karjalaisten palata koteihinsa.
Anni ilmoittautui oitis niihin siivoushommiin, kun oli
seikkailunhaluinen sekä Lot tien jäsen; hän pääsi Kurkijoen
ryhmään, siellä oli tutut talot, mm. Isoisän kin talo.
Olot vakiintuivat vähin erin takaisinvallatussa Karjalassa talven
1942 aikana niin, että mekin saimme muuttoluvat vähän ennen
Vappua. Lähtemään emme kui tenkaan vielä päässeet, koska
ei ollut autoja, joilla olisimme kuljettaneet vähät tava ramme
Ää nekosken asemalle. Meidän täytyi vain jäädä
odottelemaan jäiden lähtöä Keiteleestä, jotta sisävesien
matkustajalaiva Ylä-Keitele pääsisi liikentee seen.
Jäiden lähtö tuntui kestävän ja kestävän, kun sitä
odotettiin, mutta lähtiväthän ne lopulta 8. päivänä kesäkuuta.
Ylä-Keitele ajoi 10. päivänä vihdoin ensimmäisen vuo ronsa.
Sillä Ylä-Keiteleen ensimmäisellä vuorolla mekin sitten lähdimme
ja saimme mu kaan sekä kattilamme, täkkimme, pannumme että
muutkin tavaramme.
Karjalaan paluu laivalla ja junalla kesti vain kolme vuorokautta
hevosvetoisen kolmen viikon evakkomatkan asemasta.
Viitasaarella oli Karjalaan palaaville rokotuspaikka; paluuehdoissa
oli, mukana oli oltava rokotustodistus. Isä ilmoitti, että häntä
ei pistetä, ja sillä siisti.
Parikkalan asemalla oli sitten niiden rokotustodistusten tarkastus.
Isällä kun ei to dis tusta ollut, niin hänet määrättiin
palautettavaksi Viitasaarelle, tai ottamaan ro kotus heti siinä.
Koska Isä ei halunnut tulla passitetuksi takaisin Viitasaarelle, oli
hänen kin pakko suostua pistettäväksi. Niin hänkin pääsi
sitten kanssamme takaisin Kar ja laan.
Elisenvaaran asemalla nousimme junasta ja jatkoimme jalan takaisin
Räihävaa raan Isoisän taloon. Isoisä ja vaimonsa Anna,
Antti-eno, Hilja-täti sekä serkkuni Antti olivat saapuneet jo
aikaisemmin ja ehtineet tehdä jotain kevätkylvöjen hy väksi.
Olivat pan neet myös perunaa maahan, heillä kun oli
viljelysmaata.
Karjalaan palanneiden oli heti ilmoittauduttava paikallisessa
esikunnassa Kurki joen kirkolla. Sieltä sai myös kuponkeja,
joilla taas sai armeijan varikolta ruokatar peita. Sitä en
muista, pitikö niistä maksaa, vai olivatko ilmaisia.
Miksi näin? No, kun kauppoja ei alueella vielä ollut; ne aloittivat
toimin tansa vasta myöhemmin.
Ilmoittautumistehtävän meidän perheen puolesta sain tietenkin
minä, koska olin nuorin.
Olin nukkunut viimeksi Viitasaarella, kun se Karjalaan paluu jännitti
niin ko vasti, että kolme yötä oli mennyt nukkumatta.
Matkaa sinne esikuntaan oli 14 km. Sain polkupyörän jostain
lainaksi ja niin me nomatka sujui ilman hankaluuksia, mutta
paluumatkalla nukuin ajaessani. Kaa duin pyörän kanssa ojaan,
enkä herännyt edes siihen.
Kun olin nukkunut siinä ojassa jo useita tunteja, eräs paikallinen
mies tuli potki maan kylkeen ja sanoi, että olisi jo syytä
’selvitä’ sekä hakeutua suojaan, koska alu eella saattaa
olla vielä puskaryssiä.
Silloin oli Suomessa voimassa ’pakkotyölaki’
(työvelvollisuuslaki). Työvoi mavi ranomaiset yrittivät
keksiä meille kolmelle työikäiselle mielekästä työtä, mutta
eihän sitä sellaisessa kylässä, jossa oli vain pienviljelijöitä,
ollut.
Karjalaan piti palata siihen pitäjään, mistä oli lähestyy. Nyt
viranomaiset sitten huomasivat, että olimme virallisesti kirjoilla
Lumivaarassa, vaikkakaan emme olleet asuneet siellä kolmeentoista
vuoteen. Kirjat oli vain unoh dettu muuttaa sieltä pois.
Näin meidät määrättiin Lumivaaran puolelle Akkaharjuun. Pääsimme
kaikki kolme sahalle töi hin. Asuntojakin oli, kun kaikki eivät
olleet palanneet.
Muutaman viikon kuluttua kylään palasi myös pari entistä
kauppiasta. Kauppojen sitten avauduttua muonansaanti armeijalta
loppui.
Sahatavaran kysyntä oli kova; sota tarvitsi sitäkin. Saha kävi ,
vaikka joukossamme oli töissä 32 sotavankiakin, vähällä väellä
kuitenkin kahta vuoroa. Varsinkin minä jou duin tekemään 16
-tuntisiakin päiviä jopa viikonkin yhtä mittaa. Mitään
prosentti palkkoja ei silloin tunnettu; hyvä, kun sai
yksinkertaisen palkan.
Anni, saatuaan Kurkijoen talvella Kurkijoen talot siivotuksi,
hakeutui (kenttäsairaalan kautta) rintamakanttiiniin.
Hyökkäyksen sitten pysähdyttyä Karhumäen suunnalla hän oli koko
asemasodan ajan jossain Poventsan suunnalla lähellä rintamalinjaa
kanttiinin emäntänä.*
Anni kävi vuorolomillaan aina noin neljän kuukauden välein meitä
katsomassa; hän toi näillä lomillaan aina minulle parikymmentä
askia tupakkaa (ja opetti näin veljeään huonoille tavoille, Hyi!).
Tupakasta Anni olisi saanut myydessään hyvän hinnan.
Kerran kuulin salaa, kun Anni ja Äiti keskustelivat. Äiti sanoi,
että tule pois sieltä rintamalta, mitä sinä siellä olet? Anni
vastasi, että kun on sinne lupautunut, sieltä ei pääse pois, kuin
yhdellä tavalla; se on, kun maha alkaa pyöristyä. Sillä tavalla
hän ei sieltä halunnut pois tulla.
Anni oli sitten Poventsassa siksi, kunnes venäläisten
suurhyökkäyksen edessä hä nenkin oli juostava Karjalan
korpia pitkin Suomeen.**
Marraskuussa 1942
kävin Helsingissä pyrkimässä veturimieskouluun. Psykotekniset
kokeen menivät hyvin ja minut hyväksyttiin veturimiesoppilaaksi.
Koulun Helsingin. Konepajalla piti kestää kaksi vuotta, sen jälkeen
olisin ollut pätevä veturin lämmittäjä.
Oltuani Konepajakoulussa vasta pari viikkoa päällikkö tuli
puhumaan, isokokoinen kun olin, että pääsisin heti
lämmittäjäoppiin veturin päälle, ja saisin heti myös täyttä
___________________________________________________________________________
* 1. divisioona, 32. pataljoona; loimaalaisten pataljoona. Annin
tunsivat siellä nimellä ’Pikku-Kiiski’. Mauno Koivisto oli
ollut samassa joukko-osastossa ennen kaukopartiokomennustaan;
Koiviston Manua olivat sanoneen ’Pitkä-Koivistoksi. Manu oli ollut
jo silloin lukumiehiä, kanttiinin kirjaston oli ehtinyt
muutamassa ajassa lukea läpi. Kun Koivisto sitten 1982
valittiin Suomen Tasavallan Presiden tiksi, Anni lähetti
’Pitkä-Koivistolle’ onnittelusähkeen - ja Manu vastasi
siihen omakätisesti.
** Annin mukaan niin kiire oli tullut, että vain kanttiinin
kassan hän oli ehtinyt ottaa mukaansa. Sit ten, kun hän oli
sitä turhaan tarjonnut ensin Rajatoimistossa ja,
päästyään sitten Joensuuhun, tar jon nut sitä vielä
paikalliseen esikuntaan, oli vaan kylmän viileästi jättänyt
kassalippaan, sen kantami seen kyllästyneenä, vih doin
rahoineen Joensuun Lotta Svärdin toimipisteen pöydälle. Anni katui
vuosi kym menten jälkeen hölmöyttään ja
sinisilmäisyyttään; yhtä hyvään tarpeeseen rahat, kyseessä ei
kuu lemma ollut mikään aivan pikku summa, hänellekin olisivat
olleet, kuin jollakin Joensuun mamsellilla. (puhtaaksikirjoittajan
huomautuksia)
palkkaa. Totta kai
suostuin siihen heti ymmärtämättä, että kun pätevyyskoulutus
jäi puuttumaan, niin olin sitten vain ylimääräinen, epäpätevä
veturin lämmittäjä.
Totuus tuli eteen sitten 1945 talvella, kun minut määrättiin
epäpätevyyteni takia nelivuotiseen Kuopion oppilaskouluun.
Siirryttyäni - 42 Pasilan konepajalta veturin päälle, ja pari
kuukautta siinä harjoitel tuani, sain komennuksen
sotatoimialueelle Joensuuhun. Tosin halusin sitä itse, koska en
halunnut asua Helsingissä, siellä kun palkka ei riittänyt lainkaan
elämiseen.
Oltuani pari kuukautta Joensuussa pyysin siirtoa Elisenvaaraan.
Sainkin siirron heti, kun valtio näin pääsi maksamasta päivärahaa.
Pääsin tämän siirron myötä eroon hel sinkiläisen
imagosta, mutta tietenkin minun olisi, jos olisin osannut ajatella
omaa hy vääni, pitänyt ilmoittaa vain haluni mennä
komennukselle Elisenvaaraan. Päivärahat menivät sen tien, olivatpa
maisemat tutut ja tutut kaverit korvasivat päivärahojen me
netyksen.
Kotimaisemissa oli sitten komiaa kuljeskella veturimiehen koppalakki
päässä. Työ vuorot, eli ajot, olivat vuorotellen joka
suuntaan: Viipuri, Käkisalmi, Kiviniemi - tämä oli lähimpänä
rintamaa - Imatra, Savonlinna, ja pohjoisen Sortavalan suuntaan.
Tammikuussa 1944 olin asevelvollisuuskutsunnoissa ja minut
hyväksyttiin armei jaan. Astuin asepalvelukseen 22. päivänä
helmikuuta; palveluspaikkanani oli Virolah den Ravijoella, jossa
oli koulutusta varten rakennettu parakkikylä.
Anni oli edelleen siellä Poventsan suunnalla rintamakanttiinissa,
enkä enää häntä tavannutkaan sodan aikana. Tapasinkin hänet
seuraavan kerran vasta kesällä 1946 Helsingissä.
Venäläisten suurhyökkäyksen alettua kesäkuun alussa 1944
koulutus lopetettiin ja koko varuskunta, 2000 poikasta, määrättiin
kaivamaan juoksuhautoja ja rakentamaan piikkilankaesteitä sekä
raivaamaan ampumasektoreita korsujen edustoille. Betonikor suja
(-bunkkereita) oli Ravijoen varsille rakennettu jo
aikaisemmin, puolustuslinjan vii meistelytyöt olivat vaan vielä
tekemättä. Luulimme, että joudumme ottamaan vastaan venäläisten
hyökkäyksen, joten teimme työtä varsin innokkaasti.
Juhannuksen aikoihin, venäläisten jo kolkutellessa Viipurin
portteja, meidät ko mennettiin marssille kaikki tavarat mukana.
Luulimme, että joudumme rintamalle.
Marssittuamme Haminaan meidät lastattiin härkävaunuihin, koko
joukko. Kun juna lähti Kouvolasta pohjoiseen päin, arvelimme, että
nyt joudummekin pohjoisen rinta malle. Kukaan ei tiennyt
päämäärästä mitään; tuskin upseeritkaan.
Kun juna sitten lähti Iisalmesta kohti länttä, oletimme, että
olemme menossa val taamaan Ruotsia. Mutta ei, Oksavan asemalla
meidät purettiin junasta (Reino kyllä kir joit taa,
että ’juna purettiin’, mutta en usko, että siellä ykskaks
olisi purettu kokonainen juna) ja mei dät marssitettiin
kylän koululle. Oksavan kylän paikalliset puusepät olivat rakenta
neet koulun luokkiin kolmikerroslaverit, jotta me
ryhmänjohtajakurssilaiset (lue: AUK), 260 miestä mahtuisimme
käymään taloksi. Siinä sitten oltiin, kuin sillit suo lassa,
vaikka siellä oli kaksi rakennusta ja neljä luokkahuonetta.
Heinäkuussa meille aivan yllättäen jaettiin Saksan armeijan uudet
vihreät asepuvut, omat risaiset vaatteemme luovutimme pois. Yksi
ilta siinä sitä sitten kuitenkin vaan koreiltiin kotkankuvat
rinnassa; seuravana päivänä komennettiin raksimaan kaikki Saksan
merkit, myös kauluslaatat. Ainoastaan vihreä väri jäljelle, sitä
kun ei saanut muuttumaan harmaaksi. Upseerit ja aliupseerit - jotka
olivat myös vaihtaneet vaat teen sa - komennettiin
pukeutumaan takaisin Suomen armeijan harmaisiin vaat teisiin.
Tuommoisen puvunvaihdon merkitystä emme silloin miettineet, oli vaan
kiva saada paikattujen tilalle uudet ehjät vaatteet. Jälkeenpäin
olen ajatellut, että kyseessä saattoi olla suunnitelma pukea Saksan
asepukuun koko Suomen armeija, ettei Suomi voisi solmia
erillisrauhaa, ja näin irtautua häviöön tuomitusta sodasta.
Meistä nuorista saksalaistaminen olisi ollut helpoin aloittaa;
vanhemmat ikäluokat olisivat ymmärtäneet protestoida vierasta
asepukua vastaan.
7. LUKU Paluu rauhan aikaan
Palaan tässä vielä kesä- heinäkuun vaihteeseen 1944.
Tykkien jyske alkoi kuulua jo päivittäin Akkaharjuunkin. Isä
osoitti taas ’rohkeu tensa’ ja karkasi työpaikastaan. Hän
ajoi nyt polkupyörällä samat jäljet, kuin talviso dan
jälkeen neljä vuotta aiemmin oli ajettu hevosilla. Polkupyörä
vaan oli hevosia no peampi kulkuneuvo, niinpä matka taittui nyt
vajaassa viikossa.
Sota loppui viimein syyskuussa, Isä ehti kirjoita minulle
osoitteensa ja lähettää pa ketin tupakkaa ennen
kotiuttamistani.
Isä kertoi kirjeessään matkastaan ja siitä, että Äiti oli
jäänyt vielä Karjalaan pak kaamaan siellä yksin vähät
tavaramme. Äiti toimitti sitten tavaramme junaan; vain mi nun
polkupyöräni ja sukseni jäivät huomaamatta.
Valtio maksoi sitten noin viisi vuotta myöhemmin korvauksen niistä
kadonneista tavaroista; Vennamo (Veikko V., tämä vaan
myöhemmille sukupolville tiedoksi. Ei siis tekn.yo.
Pekka Vennamo, eikä ’Venanter vainaa’ joka oli Veikon isä ja
Sortavalan Säästöpankin johtaja 1900 -luvun alkupuolella, kun ei
vielä ollut vainaa) ajoi läpi, sen lisäksi, että toimi
Asutushallituk sen pääjohtajana, vielä kadonneiden kamojen
korvauslain varmistaakseen uudelleen valintansa
(siirtokarjalaisten ää nillä) kansanedustajaksi.
Tulikin valituksi.
Lokakuun kuudentena päivänä meidät pantiin taas junan
kuljetettaviksi, nyt Haa pamäelle, jossa oli kotiuttamispaikka.
Matkan piti kestää yhden vuorokauden, matkan pituus lienee ollut ~
300 km. Saimme leipälaukkuun yhden vuorokauden muonan, mutta matka
kestikin kolme vuorokautta, koska rautatiet olivat niin tukossa,
ettei juna päässyt kulkemaan. Silloin nälkä pääsi yllättämään;
varastettiin jopa ratavartijan peru nasäkki radan poskesta.
Perunat keitettiin kamiinan päällä ja syötiin; ei ollut edes
suolaa perunan höysteeksi.
Haapamäellä oli sitten kenttäkeittiöt ja saimme hernesoppaa
syödäksemme.
Armeijasta lähtiessäni vääpeli ilmoitti, että lumivaaralaiset
oli siirretty Ylivieskaan ja että minullekin oli tietysti
kirjoitettu automaattisesti littera valmiiksi sinne Ylivies
kaan, koska oli ollut armeijassa lumivaaralaisena.
Ylivieskan ratapihalta sitten löysin Äidin nimellä suuren
tavaramäärän joukosta yh den Hetekan ja suurehkon
tavara-arkun. Vartijat eivät antaneet minun avata arkkua, koska
Äitiä ei sieltä Ylivieskasta löytynyt. Kotikyläläisiä tuttuja
siellä kyllä oli run saasti, ja näiden tykönä sain
yökortteerin niiksi öiksi, jotka siellä viivyin.
Ylivieskassa sain tiedon, että Kurkijoen väki oli siirretty
etelämmäksi Seinäjoen lä helle Ylistaroon. Ajattelin, että
jospa Äitikin olisi mennyt Ukin mukana sinne.
Kävin siirtoväen huollosta kinuamassa matkalipun Ylistaroon;
lippuja sai, kun esitti hyvät perustelut.
Ylistarosta löysinkin sitten Äitini vanhemmat, Äidin molemmat
veljet vaimoineen sekä Äidin sisaren Hiljan. Äidistä vaan kukaan
ei tiennyt mitään.
Ikävä oli siellä Ylistarossakin rahattomana olla, vaikka sainkin
ruoan siirtoväen huollon kenttäkeittiöltä.
Viikon verran Ylistarossa oltuani päätin lähteä Isäni luo
Viitasaarelle. Matka sinne oli pitkä ja vaikea, kun litteran sai
vain junamatkaan Äänekoskelle. Äänekoskelta oli Löytämän
Honkakoskelle matkaa vielä noin sata kilometriä.
Erään viitasaarelaispojan kanssa päätimme ottaa kimppataksin
(tuohon aikaan tietääk seni taksista käytettiin nimitystä
’pirssi’). Eihän silläkään pojalla nähtävästi ollut
rahaa, koska se karkasi, kun pysähdyimme ottamaan hiiliä.(klapeja)
Minä olin luottanut siihen, että Isä maksaa sen taksimatkan
hinnasta puolet. Nythän se jäikin kokonaan hänen mak set
tavakseen.
Noin viisitoista kilometriä Löytämän kirkolta ajettuamme täytyi
taas pysähtyä, nyt häkäpönttö rassaamaan. Pimeän turvin
häiväsin siitä pirssistä sitten minäkin ja kävelin loput 12
kilometriä. Se taksikuski ei ole vielä tähän päivään mennessä
saanut maksua siitä kyydistä.
Kun Isän ei tarvinnut maksaa taksia, sain häneltä vähän rahaa;
vaikka en siitä tak sista hänelle kertonutkaan.
Oltuani muutaman päivän Viitasaarella tuli Isälle Äidiltä kirje;
hän oli siirtynyt työnantajansa mukana Heinäveden Vihtarin kylään.
Äidin työsuhde ei ollut katkennut ollenkaan, vaan hän oli hoitanut
konsuli Sarion evakkotavaroita pois Karjalasta ja heti sen perään
uuteen asuntoon sijoittumista Vihtarissa.
Niin tuli lähtö Äidin luo Vihtariin; pääsin taas valtion
kyydillä. Isä jäi vielä Viita saarelle, mutta tuli sitten
muutaman viikon kuluttua perässä, kun Sarion saha aloitti
toimintansa uudessa paikassa Vihtarijärven rannalla.
Minä sain ensimmäisen hätätyöpaikan Rääkkylän Oriveden
rannalla halkojen proomuun lastaajana. Kun olin lastannut pari
viikkoa halkoja, sain tiedon, että minulla on veturilämmittäjän
paikka Pieksämäen varikolla.
Anni ajautui Karjalan metsistä pakoonjuoksun jälkeen (ensin
muonittamaan rintama jouk koja Joensuuhun) jo vuoden
1945 alusta Helsinkiin Kutomakouluun (HKK, Hel singin Ku
tomo ja Kravatti; Anni opetti siellä ’maalaistyttöjä’ kutomaan
kutomakoneella) kutomaopetta jaksi.
Minä otin vastaan lämmittäjänhommat marraskuun 20. päivänä
1944. Lämmitin vetureita Savon radoilla sen talven nälkäisenä,
kun Suomessa ei silloin liioin ollut ruo kaa, koska syksyn
perunasadonkin oli halla vienyt.
Sain kuitenkin Vapuksi lopputilin, kun käyttäydyin nälkiintyneenä
vähän huonosti. Tai oikeastaan enemmänkin huonosti.
Matka vei taas Vihtariin, ensin lastaamaan junavaunuja, ja sitten
sahalle Isän kave riksi. Ja kun saha taas pysähtyi, metsään
hakkaamaan sotakorvauspuutavaraa. Palkka nousi näissä hommissa
moninkertaiseksi verrattuna veturimiehen palkkaan. Niin nou
sivat myös menot, koska kaupunki oli kaukana.
Anni sai siellä Hesassa sen verran palkkaa, että pystyi
matkustamaan 1945 Jouluksi Vihtariin meitä katsomaan. Hän viipyi
pari päivää meillä kotona. En kuitenkaan häntä tavannut, koska
en tiennyt hänen tulostaan; niinpä olin koko ne Joulun pyhät
omilla retkilläni. Äiti sitten kertoi Annin olleen vihainen, kun ei
edes Jouluna veljeään ollut tavannut.
Eipä silloin Jouluna ollut mitään erikoista; ei joulupukkia, ei
kinkkua, eikä joulu lahjoja, oli vain useampia vapaapäiviä.
Olin vähän armeijaanlähtöhuumassa koko sen Joulun, kun se lähtö
oli niin lähellä. Tammikuun neljäntenä sitten matkustin Lahteen
Hennalan varuskuntaan.
Meidän ikäluokalta se sodanajan kahdeksan kuukauden palvelus
mitätöitiin, eli merkittiin nostoväen palvelukseksi, vaikka oli
vannottu jo sotilasvala ja jotkut olivat saaneet jo korpraalin
natsatkin.
Upseerit vain päättivät, että me kaikki olimme taas alokkaita,
mutta valaa ei sen tään vannotettu uudestaan, koska
sotilaspassiin oli minullekin merkitty, että olin van nonut
sotilasvalan maaliskuussa 1944.
Lahdessa meni kuukausi, sen jälkeen tuli komennus Kouvolaan
valmistavaan vies tikoulutukseen. Vapusta tuli sitten siirto
Riihimäelle viestialiupseerikouluun.
Riihimäellä sain palkkioloman viikonlopuksi. Koska Helsinki oli
lähellä, matkustin Annin luo viettämään lomaani. Vaikka Anni
asuikin Väinämöisenkadulla alivuokra laishuoneessa, hän
pystyi silti majoittamaan minut yhdeksi yöksi.
Anni vei minut kustannuksellaan syömään HOK:n ravintolaan
Lasipalatsiin; ruo kai lupuitteet siellä olivat erittäin
hienot. Meillä oli todella mukavaa yhdessä tuona vii
konloppuna, olihan tämä ensimmäinen tapaamisemme sodan jälkeen.
Vähän tämän tapaamisemme jälkeen Anni kyllästyi Helsinkiin -
vai loppuiko työ - ja muutti Yläneen Keihäskoskelle opettamaan
kutomista Äidin sotaleskeksi jääneelle sisarelle Marille. Marin
koneella hän myös kutoi Yläneläisille villaisia vaatteita.*
Ihan naapurissa asui ja asutti karjalaisia tuolloin asutusneuvoja
Paavo Nurmi, ja romanssihan siitä puhkesi kukkimaan. Puolen vuoden
seurustelun jälkeen olivatkin sitten vuorossa häät vuoden 1946
viimeisenä päivänä. Säästyivätpä vanhanpojan ja vanhanpiian
veroista - siihen aikaan naimattomilla oli huomattavasti korkeammat
ve rot, kuin naimisissa olevilla - jo vuodelta 1946.**
Minäkin sain niitä häitä varten lomaa, ja matkustin ensimmäistä
kertaa Yläneelle.
Vuoden 1946 keväällä Isä ja Äitikin jättivät Vihtarin ja
muuttivat Vuohijärvelle Kouvolan pohjoispuolelle. Vuohijärvellä
oli saha, joka toimi vuoden ympäri. Se oli edellisiä parempi
työpaikka, koska siellä ansiot eivät katkeilleet.
Vanhempieni
ensimmäinen asunto Vuohijärvellä oli kaukana työpaikasta. Sen
asunnon vuokran asemesta isän tehtäviin kuului valvoa, ettei kukaan
kalasta vieressä olevassa koskessa, se kun oli helsinkiläisten
varakkaiden lohensaalistuspaikka ja yksi tyisomistuksessa. Isä
piti kyllä koskea vartioidessaan huolen myös siitä, ettei omasta
pöydästä puuttunut kalaa. Kävin kerran lomallani käymässä
siellä heidän mökillään, eikä sieltä lohta puuttunut; sitä
löytyi niin paistettuna kuin suolattunakin.
Työhön sieltä mökiltä oli paha kulkea; neljä kilometriä
kinttupolkua. Niin he sitten muuttivat työmaan lähelle heti, kun
saivat asunnon.
Isä sai järjestettyä tuttavansa tilalleen asumaan siinä mö
kissä ja koskea vartioimaan,
__________________________________________________________________________
* Mari oli hankkinut Annin kautta kutomakoneen
(käsivetoisen, siis manuaalisen; tämä vaan myö hemmille
sukupolville selvityksenä) Helsingin Kutomolta ja Kravatilta, joka
maahantoi ja myi niitä, sekä antoi opetusta kutomisessa koneella .
Anni oli yksi noista opettajista. Anni oli ostanut myöhemmin
lähtiessään lopullisesti HKK:lta - osin kyllästyttyään
opettamaan maatalojen tolloja ja vastentahtoisia tyttäriä kutomaan
koneella, osin johtuen tuosta Keihäskoskella juuri tuohon aikaan
kortteeria pitä neestä asutusneuvojasta - itselleenkin
kutomakoneen tilpehööreineen ja ryhtynyt sitten kutomaan
omalla ko neellaan omaan ’piikkinsä’.
** Itse asiassa, eivät säilyneet tuolta vuoden -46 verotukselta:
Uudenvuoden aattona 1946 oli ollut lumimyrsky ja tiet olivat olleet
niin tukossa, etteivät Anni ja Paavo, eikä muukaan hääväki,
ollut päässyt kirkkoon, vaan olivat joutuneet kutsumaan
papin Marin ja Hiljan kotiin. Mutta eipä pappikaan ollut
päässyt tulemaan ennen kuin Uudenvuoden päivänä, vaikka
silloinkin oli yhä myrskynnyt niin, että pa pin kyytiä
maksaessa, oli tuuli vienyt Paavolta kädestä valmiiksi varatut
pirssirahat. Hääpäiväänsä Anni ja Paavo viettivät - viettivät
ja viettivät, miten viettivät; Paavo oli aina sitä mieltä, että
se hääpäi vänvietto meni siinä samalla Joulun kanssa,
silloinhan jo lahjat jaettiin - aina vuoden ensimmäisenä päivänä.
(puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)
ja niin kaloja
kulki sinne uuteenkin asuntoon kylän keskelle; tosin jo har
vempaan tahtiin.
Tammikuun 11. päivänä 1947 pääsin siviiliin ja menin vanhempieni
luo Vuohijär velle. Sain heti sahalta töitä; ei siihen aikaan
vielä työttömiä ollut. Työ jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi; jo
toisena työpäivänäni tuli herran näköinen mies vinoilemaan. Kun
käsissäni oli jo seitsemäntoista rakkoa, niin pinna ei sitä
kestänyt, vaan se paloi. Siitä paikasta menin konepäällikön
pyytämään lopputilin. Konepäällikkö koetti houkutella jäämään
sanoen, että ei siitä herranketkusta kannata välittää; se on
vaan näiden tehtai den ymmärtämätön omistaja.
Sain kuitenkin vielä samana päivänä neljäntoista tunnin palkan
käteeni ja lähdin Vuohijärveltä saman tien.
Raha riitti juuri matkaan sinne Keihäskoskelle, missä Annikin nyt
jo Paavonsa kanssa asui. Myös Äidin veljet Antti ja Jussi
raivasivat ja rakensivat siellä Keihäskos kella kylmiä
asutustilojaan. (Paavo oli lohkonut heille nuo tilat jo ennen kuin
oli tavannut Annin)
Menin ensin Jussille töihin kaatamaan ja sitten veistämään pirtin
hirsiä. Kun hirret tulivat veistettyä ryhdyimme kokoamaan niistä
päärakennuksen runkoa. Rakennuksen tultua vesikattoon olin sitten
enempi Antti-enon hommissa pellonraivauksessa.
Kesällä -47 menimme Annin kanssa Turkuun ostoksille. Turussa Anni
houkutteli minutkin mukaansa Maarian kirkon hautausmaalle, jonne hän
vei ostamansa ruusun Rainerin haudalle. Itkimme siellä yhdessä
muutaman minuutin.
Rainer oli Annin sotaromanssi, jonkun tiedon mukaan (ainakin Annin
oman puheen mu kaan) Annin kihlattu. Minun arvioni mukaan
kihlautumista oli suunniteltu, mutta he eivät ehtineet sitä
toteuttaa, kun Rainer kaatui perääntymisvaiheen aikana kesällä
1944.
Enteellistä oli, että Rainerinkin sukunimi oli Nurmi. Ehkä tällä
episodilla oli vai ku tusta siihen, että Annin vanhin,
syksyllä 1947 syntynyt poika sai nimekseen Seppo Rainer. (Annin
kertoman mukaan Sepon toinen nimi ’Rainer’ johtuu juuri
Annin kaatuneen kihlatun nimestä. Anni oli kertonut Paavollekin syyn
siihen, miksi hän tahtoi poikansa kastettavan juuri Seppo
Raineriksi)
Syksyllä työt Yläneellä loppuivat, oli lähdettävä työn perään
Pöytyälle. Pöytyältä sain työtä noin kuukaudeksi. Kun sekin
sitten joulukuussa loppui, matkasin taas van hempieni luo
Vuohijärvelle. Ei siellä suurehkossa firmassa vanhoja muisteltu,
vaan sain heti töitä.
Isä silloin Vuohijärvellä asuessaan piti joka viikko yhden
iltapäivän vapaata, koska hänellä oli asiaa Kouvolaan alkoholia
ostamaan. Mistäs sitä viinaa muuten maapaik kakun nalla
olisi riittänyt?
Isä sai työpaikaltaan useita varoituksia luvattomista
poissaoloista. Ensin varoitukset olivat suullisia, mutta lopulta
kirjallisia. Sen aikaisten sääntöjen mukaan kolmannesta
kirjallisesta varoituksesta seurasi lopputili, mutta ukko ei
varoituksista välittänyt, vaan käski pomon pyyhkiä niillä
perseensä.
Syynä tähän Isän piittaamattomaan asenteeseen saattoi olla
työvoimapula, koska silloin ei ollut työttömiä rivissä tilalle
tulemassa, vaan työvoiman saanti oli parem minkin ’kiven
takana’.
Jälkeenpäin Isä sitten kehui minulle, kuinka hän oli uskaltanut
myydä sitä Kouvo lasta hakemaansa viinaa, vaikka siitä olisi
voinut joutua vaikka linnaan. Vaikka asuin siellä heidän luonaan
vuonna 1948 kahdeksan kuukautta, en hänen viinanmyyntiään nähnyt.
Joskus tarjosi sentään vähän minullekin.*
Minulla vaan Yläne oli aina mielessä, kun Liisa, jonka kanssa oli
pidetty seuraa (Liisa oli tie tääkseni asutushallituksen
töissä Paavon eräänlainen sihteeri, joka hoiteli Paavon toimis
tossa paperi hommia, kun Reino tuli pakkakunnalle - Liisa
oikaiskoon, jos olen väärässä - ja siellä se lempi oli lei
mahtanut) keväästä saakka. Juhannuksena 1948 sitten mentiin
ostamaan kih lat.
Kihloissakaan ei ole kiva olla (Kännissä ja kihloissa on aina
kiva olla. ((vanha hämäläinen sanonta)), kun välimatkaa on
350 kilometriä.
Elokuussa hakeuduin lähemmäksi Ylänettä kun muutin Viialaan;
Viialasta oli Ylä neelle matkaa enää noin sata kilometriä.
Nyt pystyin pistäytymään morsiameni luona jo lähes joka
viikonloppu.
Vuoden 1946 keväällä meidät sitten vihittiin Yläneen kirkossa ja
häät pidettiin Portaanpää -nimisessä seurantalossa. Häät
olivat suurelliset, parisataa vierasta, ja kuokkavieraat päälle;
Äidin, ja ehkä vähän minunkin ihmeeksi.
Häiden jälkeen Liisa sai työpaikan Loimaalta ja muutti sinne.
Kuukautta myö hemmin sain minäkin töitä samalta
paikkakunnalta, ja niin muutimme yhteen.
Asuttiin sitten Loimaalla samassa talossa ** päivälleen yhdeksän
vuotta, kunnes muutimme tänne Naantaliin, josta tuli sitten meidän
pysyvä kotipaikkamme.
Kari syntyi vuonna 1951, Päivi 1958 ja Virve 1963.
Nimestä ’Kiiski’
luovuin vuonna 1953. Syy luopumiseeni oli, että minua oli suku
nimeni tähden kiusattu koulussa koko koulunkäyntini ajan, ja
ajattelin, että enää ei minun lapsiani ainakaan nimen takia
kiusata.
Luulen, että nimen vaihto ja valinta on ollut hyvä, vaikka nimen
muuttaminen oli vielä silloin aika vaikeaa ja kallistakin.
Paavon työ asutusneuvojana loppui, kun vuonna 1950 karjalaisten
istuttaminen maanviljelijöiksi tuli valmiiksi. Paavo haki
Pienviljelijöiden Keskusliiton Keski-Suomen piirin
toiminnanjohtajaksi (piirikonsulentiksi) ja saikin sen toimen.
Näin tuli heillekin muutto Yläneeltä. He muuttivat Jyväskylän
laitakaupungille Köhniön kaupunginosaan omakotitalon yläkerran
huoneisiin. Kävimme Liisan kanssa kyläile mässä heidän
luonaan Jouluna 1950 (Tuolloin Anni, Paavo ja Seppo sekä lokakuun
viimeisenä päivänä syntynyt vauva, joka oli saanut nimekseen
Hannu Paavo, olivat joutuneet muuttamaan parin ta lon päähän
toisen talon yläkertaan, koska ensimmäinen vuokraemäntä ei ollut
suvainnut vauvanpyyk kiä pihallaan.)
Keväällä 1951 he sitten muuttivat pois Jyväskylästä Petäjäveden
Kuohun kylään
__________________________________________________________________________
* Tuohon aikaan Vilppo oli vielä itsekin vielä joskus viinaa
ottanut, mutta ei ollut koskaan ollut hu malassa pahapäinen.
Vaan selvinpäinpä - tämä on Kaisan itsensä kertomaa - kävi
joskus vaimoonsa kä siksi. Sitten kerran, olisiko ollut vuonna
-48, vai aikaisemmin, kun Kaisa oli ollut tiskaamassa, Vilppo oli
suutuspäissään yrittänyt lyödä Kaisaa. Kaisa ei ollutkaan ollut
enää alistunut miehen hakattavaksi - Vilppoa fyysisesti vahvempikin
kun oli - vaan oli kääntynyt ja kajauttanut käteensä
osuneella emalisen maitohinkin kannella Vilppoa kaljuun. Tämä
kohtauksen jälkeen Vilppo oli enää uskaltanut vain ’huoritella’
Kaisaa, niin kuin muitakin naisia; mm. tytärtään Annia. Tuo
’huorittelukin’ loppui, kun Anni näytti Vilpolle kohta,
asuessamme Vääksyssä Suivan talossa, kun Vilppo asui jo pääosin
meillä, Anni-tyttärensä perheessä, missä ovi on. Myöhemmin
Vilppo ei uskaltanut Kaisaakaan sanoa kuin ’hulluksi ämmäksi’,
’vörmuntariksi’ ja ’arentaattoriksi’.
** Talo oli limonaatitehtaan kuorma-autonkuljettaja Mäkisen ja
hänen vaimonsa omakotitalo; sen yläkerta. Kerran, kun olimme
vieraisilla heidän luonaan, Liisa kauhisteli asunnon ikkunasta
näkyvän viljavaraston korkealla seinällä maalarinkelkassa
touhuavaa miestä. Kun Reino palasi töistä, Liisa hirvitteli, että
onneksi Reinon ei tarvinnut olla töissä niin vaarallisessa
paikassa. ”Ei minun enää täydykään, kun sain sen homman tänään
jo valmiiksi.” (puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)
vuokralle
taloon, jossa oli vähän peltoa sekä rakennuksia, joissa voi pitää
karjaa ja ka noja. Kanoja he hankkivatkin heti sekä myös pari
lehmää; hevonenkin heillä siellä oli. Paikka oli eritäin
syrjäinen, noin viisi kilometriä Kuohun asemalta jalkaisin
korpitie tä.*
Uskon tämän muuton tarkoituksena olleen kohottaa perheen elintasoa.
Anni oli vielä ostanut kutomakoneen ansaitakseen kutomalla
lisätuloja, hän kun homman hallitsi.
Syrjäinen asuinpaikka ei Paavon työtä häirinnyt, hänhän ajeli
moottoripyörällään pitkin suurta piiriään.
Olimme Liisan kanssa siellä Kuohulla kylässä ehkä vähän
pitempään, kun Anni opetti Liisankin kutomaan; ja minä opin siinä
ohessa. Tilasimme sieltä samasta paikasta, mistä Anni oli omansa
ostanut, kutomakoneen meillekin.
Kävin sillä samalla reissulla Paavon kanssa Jyväskylän torilla
myymässä kanamunia. Munien hinta oli silloin kova, aivan toinen,
kuin nyt, kun kananmunat ovat polkumyynnissä.
Kun Liisa sai koneen ja Annilta opin, hän harjoitti sitä työtä
ainakin viisitoista vuotta. Minäkin vuosien1957 - 1958 pahana
työttömyystalvena kudoin päätyökseni monta kuukautta.
Annin ja Paavon tie toi vuoden 1953 keväällä etelään päin
Vääksyyn Suivan taloon kurkun kasvattajaksi ja karjafarmariksi. Nyt
kanamunantuotantokin oli jo suurisuun tai sempaa, kanoja
oli satoja ja munat osti Lahden Osuuskauppa. Torille ei enää
ehtinyt kukaan.
Taas olimme Juhannuksena Annin vieraina. Juhannusjuhlia vietimme
Vääksyn Ka navanniemessä; siellä Lenita Airisto keikisteli
uutena missinä, eikä tiennyt vielä, mikä hänestä tulee isona.
Sinä kesänä kurkut kasvoivat ja kävivät kaupaksi, mutta
seuraavan kesänä koko sato meni pilalle, kun kurkuista tuli
karvaita, eikä niitä voinut myydä. Koska kasvi huoneiden
lämmityskustannukset olivat korkeat, eikä tuloja tullut, oli
kurkunkasvatus lopetettava ja tuotanto siirtyi kokonaan karjan ja
kanojen varaan. Oli jonakin vuonna joku kalkkunakin.**
____________________________________________________________________________
* Anni ja Paavo sekä me pojat muutimme tosiasiassa Korpilahden
pitäjän Sarvenperän kylään , Pel tola -nimiselle
pientilalle. Mäkistä maan tietä kuusi, seitsemän kilometriä
Kuohun asemalta etelään. Kai sieltä Kuohulle pääsi myös metsiä
pitkin, mutta kun Paavo ajoi BSA -moottoripyörällä, hän käytti
mieluummin maantietä. Maitoautokin kulki mökin ulko-ovelta mitaten
parinkymmenen metrin päästä. Linja-auto kulki kahdesti päivässä
kumpaankin suuntaan. Lähin maatalo oli Muuttola. Sen muistan, koska
olin äiti-Annin kanssa tuossa talossa käytyämme esittänyt
tohkeissani muille, että ’Muuttolassa on takkunoita!’
Meillä oli Sarvenperällä kaksi nutipää lehmää Ystävä ja
Lysti sekä Lystin vasikka Lemmikki. Hevo nen oli tamma ja
nimeltään Liisu. Lampaita oli pässi ja uuhi, kanoja parisen
kymmentä. Lisäksi meillä oli Karjalan karhukoiran ja Saksan
paimenkoiran yhdistelmäkoira Kemu. (puhtaaksikirjoittajan huo
mautus)
** Ei ollut muistaakseni meillä Suivassa ’talkkunoita’,
naapurissa Kotakalliossa oli. Meillä oli han hia - kaksi
hanhikukkoa: Isokukko ja Osku, sekä joskus jopa lähes
parikymmenpäiseksi noussut hanhi kanaparvi. Hanhet ovat
kanankasvattajan kannalta kätevämpiä, kuin kalkkunat, koska niiden
poikasik sihaudonta onnistuu hautomakoneessa suunnilleen samassa
lämmössä ja kosteudessa, kuin kananpoiki enkin.
Kerronpa tässä samalla, tuskin Reinokaan sitä pahakseen panee,
vähän enemmän Suivan ajasta; olihan tuo Suiva Ilkan syntymäkoti,
ja Anna-Marialtahan Reino sai kimmokkeen näiden muistelmien
kirjoittamiseen.
Juuri armeijasta kotiutunut Jorma Oksanen oli saanut vain muutamaa
kuukautta ennen meidän muuttoamme Suivan talon perinnöksi enoltaan
Lahden Lyseon luonnontieteiden lehtori Sivéniltä, ’Suivan
lehtorilta’. Lehtori Sivén oli saanut surmansa tukehtumalla
edellisenä talvena, kun kasvihuo neiden kattilahuoneen katolta
olivat lumet tulleen hänen niskaansa. Jormalla oli siihen aikaan
koko Suomessakin harvinainen sodanjälkeinen jenkkirauta Ford
Vedette. Sen hän vaihtoi Saab 92:seen jolla jopa sijoittui
Jyväskylän Suurajoissa. Jatkossakin Jorma ajoi rallia, milloin
minkin merkkisellä autolla.
Muuttomatkasta Peltolasta Suivaan muistan kuorma-auton hytin ja
sen, kun isä-Paavo meni kesken matkan Kemun kaveriksi lavalle.
Vuokratessaan Suivan Paavo osti samalla talonirtaimen sekä
talossa olleet neljä aushire-lehmää, joita minä pidin ’pojoina’,
ne kun olivat sarvipäitä . Kun lehmälukuun lisätään mukanamme
olleet Ys tävä ja Lysti sekä ensi kertaa poikiva hieho
Lemmikki ja Ystävän vasikka Mielikki, oli Suivan navetassa jo
ensimmäisenä vuotena parsi täysi, eli kuusi lypsävää sekä
hieho ja vasikat. Yksi ’pojoista’ täytyi viedä teuraaksi jo
syksyllä, koska se oli vanhuuttaan maho.
Muutamaa sikaakin pidettiin joku vuosi. Yhden emakon nimi oli
Ellu, ja me pojat ratsastelimme sillä, vaikka se oli kiellettyä.
Joulupöytään Ellukin sitten myöhemmin joutui. Kanoja oli
parhaimmil laankin vain 100 - 200, mutta koska meillä oli
hautomakone, kananpoikasia myös myytiin uskoen, että ainakin joka
toinen niistä on kana.
Kasvihuoneviljelyä ei toki kokonaan unohdettu ja kurkkuakin yhä
kasvateltiin - tosin vähässä määrin -, mutta tomaattia
tuotettiin joskus myyntiin melko hyvinkin. Parhaan tuoton antoi
kasvinviljelyssä kui tenkin keväinen taimituotanto
lämpölavoissa. Anni viljeli ja kouli niin kukkien kuin kaalienkin
taimia; tomaatintaimia unohtamatta.
Hevoselle, Liisulle, kävi köpelösti. Liisu päästettiin
heinänteon aikaan ruokatauon ajaksi valjaistaan ja laitumelle
syömään. Laitumen läpi kulkeva puhelinjohto oli pudonnut lähes
maahan ja Liisu sotkeutui siihen toisesta takareidestään. Johto
ehti hangata Liisun rimpuillessa reisilihaksen lähes poikki ennen
kuin kukaan ehti hevosen avuksi. Eläinlääkäri sanoi, että
lihaksen olisi voinut ommella, mutta hevosen toipuminen olisi
kestänyt ainakin vuoden, eikä sittenkään olisi varmaa, tulisiko
Liisusta enää työhe vosta. Liisu joutui makkaratehtaalle.
Liisun tilalle Paavo osti Hollolan Vedentaan kylästä ruunitetun
entisen ravurin nimeltä Lippa. Lippa ei ollut Liisun veroinen
työhevonen, eikä se koskaan esimerkiksi oppinut vetämään
parihevosena naa pu ritalon Pirppulan hevosen kanssa auraa;
Liisu osasi sen. Paavo joutui jatkossa teettämään kyntö työt
Iso-Laakkalan talon traktorilla, jota ajoi Iso-Laakkalan renki. Vasta
viimeisenä Suivan vuo tena meille hankittiin oma traktori:
petrolikäyttöinen Fordson Major, vuoden -50 mallia.
Kasvihuoneen vieressä ollutta mökkiä vuokrattiin monena vuotena
muille perheille; minä muistan ainakin neljä perhettä. Eräs
vuokralainen oli nimeltään Merisalo. Merisalon perheen pää,
metsuri Usko, ei ollut niitä kaikkein rehellisimpiä ihmisiä
ja koiramme Kemu oli sisäistänyt vahtikoiranvirkansa oivasti. Kemu
laski kulkijat sisään päärakennukseen, mutta ulkorakennuksiin ei
vieraalla ollut Kemun irti ollessa asiaa. Parikin kertaa Anni yhytti
Usko merisalon navetan maitohuoneesta, kun Kemu ei ollut päästänyt
miestä ulos. Sitten kesällä Kemu hävisi. Se löytyi viikon päästä
kuolleena Pirppulan metsästä. Sen selkäranka oli lyöty poikki ja
sen nahkassa sekä kuonossa oli pokasahan jälkiä. Merisaloahan teon
tekijäksi epäiltiin, mutta ei pystytty todistamaan. Ainakin minulle
Kemun kuolema oli kova paikka, Koska Kemu oli meidän, varsinkin
minun, kaveri.
Reino ja Liisa vierailivat, Kari oli tietysti mukana,
joinakin Jouluina Suivassa. Yhden joululahjan jota epäilen heidän
tuomakseen muistan, se oli kuminen sammakko, joka loikkasi, kun siinä
sammakossa letkulla kiinni olevaa kumipalloa puristi.
(puhtaaksikirjoittajan löpinöitä)
8. LUKU, Isän ja Äidin siirtyminen pois sahatöistä
Isän ’ura’ raamisahurina loppui vuonna 1951, 57 -vuotiaana, kun
hänet siirrettiin pois raamilta hänen mielestään toisarvoisiin
töihin.
Siirron syynä oli se, että kun sahuri on sahan tuotannossa
avainasemassa, ja kun Isälle oli ikää jo kertynyt, niin sahan
tuotanto laski.*
Isän kunnia ei kestänyt sekalaisia töitä, kun hän oli niin
pitkään ollut sahuri. Niin Isä lähti Vuohijärveltä ja meni
Annin ja Paavon riesaksi jo Kuohulle (lue: Sarvenperälle),
muutti sitten mukana myös Vääksyyn ja sieltä Kalkkisiin.
Isä autteli ehkä vähän Paa voa talon töissä (ainakin
ajoi mielellään heinäpellolla hevosta, mutta ei tykännyt
esimerkiksi lanata ja mullata perunapeltoa). Joskus hän
kävi jonkun päivän naapuritaloissa ansiotyössäkin, että sai
vähän rahaa. Lienee myös Paavo antanut hä nelle vähän
rahaa, ja matkarahat kokoon saatuaan hän matkusti Pöytyälle
veli-Jaskaa katsomaan. Siellä ei Isää kauan ruokittu ja niin oli
taas mentävä Annin ja Paavon luokse. Sitten taas Pöytyälle, ja
taas takaisin, jne. **
Sitä reissaamista kesti elä keikään asti, eli kahdeksan
vuotta. Saatuaan eläkkeen Isä kehui minulle, että nyt on hyvä
olla, kun rahaa tulee joka kuukausi.
Isän jo lähdettyä Vuohijärveltä sairastui Äiti syöpään.
Häneltä poistettiin toinen rinta 53 -vuotiaana. Myös Äiti oli
melko pitkän toipilasajan Annin vaivana. Äiti parani syövästä
täysin, eikä se häntä sen jälkeen vaivannut.
Parannuttuaan hän lähti takaisin Vuohijärvelle entiseen työhönsä.
Oli siellä sitten vuoteen 1963, jolloin hän sai eläkkeen. Äiti
oli ollut ne vuodet erittäin nuukana ja säästänyt rahaa.
Palattuaan Vuohijärveltä Kalkkisiin (meidän perhe muutti
Kalkkisiin Vierulan taloon vuonna 1959, ja Kaisa lähti Ilkan
synnyttyä vuonna 1955 Vuohijärvelle Suivasta. Mutta kävihän hän
pari kertaa toki lomillaan Kalkkisissa, että kai se oli palaamista;
ainakin tyttärensä perheeseen palaamista) Äiti
____________________________________________________________________________
* Lisäsyynä oli ’automaattiraamien’ tulo sahalle, ja niillä
ei ollut enää tärkeää, mistä Vilppo oli sa hurina ylpeä,
saada puunrungosta mahdolli simman paljon kelvollista
puutavaraa, vaan jatkossa oli tärkeintä, kuinka monta runkoa sai
menemään sahasta läpi. Lisäksi sahuri istui ’automaattiraamilla’
sahatessaan runkoa sahanraamiin työntävän kel kan päällä
rungon perässä. Vilppo ei suostunut istu maan tukin perässä,
koska ei voinut olla varma, josko kelkka pysähtyisi joka kerta
ajoissa, jotta sahuri ei joutuisi sahan teriin.)
** Vilppo nimitti Paavoa Suivan aikaan ’herraksi’, eikä
suinkaan kunnioittavassa mielessä. Vilppo milloin omisteli kirveitä,
koska oli käyttänyt niitä pajalla, milloin moitti ruokaa. Sitten
kerran, kun Vilppo ruokapöydässä sanoi ruoasta, että se oli
samaa, kuin ahavaa haukkaisi, sai Paavo tarpeekseen ja talutti Vilpon
korvasta ulos haukkaamaan sitä ahavaa. Vilppo siitä kohta
veli-Jaskaan ja oli siellä kevääseen. Palatessaan Suivaan hänellä
oli mukana ’herraa’ hirvitelläkseen yksipiippuinen haulikko ja
sekarotuinen pystykorva Pirre. Aikoi kuulemma ryhtyä metsästämään.
Hän lähtikin Oksasen Jorman ja koiransa kanssa siitä metsälle, ja
sitten kun Jorma ampui omalla haulikollaan lintua, koira tuli kuin
ammuttuna takaisin ja piiloutui pariksi päiväksi hevostallin
valjashuoneen alle (talli toisin toimi meillä kanalana). Anni
totesi, että niin on koira rohkea, kuin isäntänsäkin.
Anni soitti kohta nimismies Pitkäselle, että tämä hakisi
Vilpolta aseen pois. Nimismies tuli, löi hau likkoon lapun
’ulosmitattu’ ja vei pyssyn. En tiedä, oliko Vilpolla jotain
ulosmitattavia velkoja, vai oliko tuo ulosmittauslappu vaan joku
toimituksen virallistamistoimi.
Pirre oli Vilpolla vielä Kalkkisissakin, ja kun Vilppo oli
tottunut tönkkösuolaiseen ruokaan, syötti sitä koiralleenkin.
Asuessaan Kaisan kanssa jonkun aikaa meidän muutettua jo Vääksyyn
naapurin, joiden nimi oli Karjalainen, pihamökissä, osti kaupasta
itselleen ja koiralleen usein eläkepäivänään vähän isomman
erän valmiiksi suolattua lihaa - Kaisa ja Vilppo olivat osin omissa
sapuskoissaan, joten Kaisa ei sitä syönyt - lisäsi siihen melkein
joka päivä suolaa, ettei se vaan pilaantuisi. Pirre kuoli sitten
munuaisvi kaan sen Karjalaisten pihamökin alle.
(puhtaaksikirjoittajan jorinoita)
osti Annin ja
Paavon vuokratilan vierestä (kun Vierulan viisivuotinen
vuokra-aika oli vuonna -64 tullut täyteen ja me olimme jo muuttaneet
takaisin Vääksyyn, nyt Honkaperäntielle) kolmihuo nei
sen mökin säästörahoillaan. Siinä mökissä Isäni ja Äitini
sitten asuivat Isäni kuole maan saakka vuoteen 1972.
Anni näki Isän päältä, että tämä oli sairas ja pakotti tämän
lähtemään sairaalaan. Annin kertoman mukaan Isä katsoi taakseen
ja sanoi: ”Oishan tuossa vielä talven olt, ku tuli puutki
hommattua.” Seuraavana päivänä hän oli ollut jo tajuton, eikä
siitä enää toipunut. Munuaiset olivat lakanneet toimimasta.
Anni ja Paavo asuivat Kalkkisissa tietääkseni 6 vuotta (5
vuotta). Siellä emme Liisan kanssa lainkaan käyneet, koska
meillä oli kova tekeminen omissa ympyröissämme, kun ensin
rakensimme Luonnonmaalle mökin; kaksi huonetta ja sauna valmistui
vuonna 1959. Se oli heti neljälle hengelle liian pieni. Jo vuonna
1961 ostimme tontin mantereen puolelta, vuonna 1962 aloitettiin
toisen talon rakentaminen; tämä talo val mistui 1964.
Rakennusala tässä on jo 130 m2, mutta pieni tästäkin tuli. Emme
ehtineet tähän muuttaakaan, kun tuli perheenlisäystä viides
henkilö. Ahdasta oli aluksi, mutta nyt on jo tilaa kahdelle lähes
100 m2.
Tämän muistelon kirjoittamisen idean antoi Anna-Maria isoäitinsä
ja minun sisa reni Annin hautajaisissa kesäkuussa 1997, kun
olin kertonut jotain vanhaa tarinaa. Hän pyysi, että kirjoittaisin
muistiin niitä vanhoja asioita.
Olen tässä yrittänyt kertoa Anna-Mariaa varten hänen isoäitinsä
elämästä. En kui tenkaan ole tiennyt siitä niin kovin
paljon, koska meidän veivät usein kovin eri suun tiin. Näin
tähän sepustukseen on väkisinkin seonnut paljon koko sukujen
historiaa, vaikka olen koko ajan yrittänyt lyhennellä.
Naantalissa 27.12.2002
Reino Rainetsalo
Mukana seuraa kopio 62 vuotta sitten kirjoittamastani
’matkakuvauksesta’, mat kasta Karjalasta Viitasaarelle. Se
on lyhentämättäkin mielestäni aika lyhyt, mutta siitä kyllä
selviää miksi hevoset jaksoivat Savonlinnaan saakka.
Kyseinen kirje on osoitettu Jussi-enolle. Hänen tyttärensä Aino
toi sen minulle hil jakkoin. Se oli löytynyt Jussi-enon
kuolinpesän tavaroita tutkittaessa.
Tämä kirjoittaminen ei kestänyt näin kauan; tämä vain unohtui
kaappiin lähes nel jäksi vuodeksi puhtaaksikirjoittajan
puutteen vuoksi, ja muistui taas mieleen, kun kuulin, että
Anna-Maria aikoo avioon.
sama
Reino lähetti kirjoituksensa minulle viime vuoden puolella Joulun
jälkeen, ja olen tätä puhtaaksikirjoittanut omiani väliin
laitellen nyt tammikuun viikonloppuisin.
Vaikka Reino sanookin häpeävänsä tätä ’sepustustaan’, ei
tässä ole mitään häpeämistä. Tarinankerronta on sujuvaa ja
tapahtumat on kerrottu niin, että lukijalle helposti selviää,
mikä on tapahtumien aikajärjestys.
Mielestäni olisi suotavaa, että jokainen kirjoittaisi
jälkipolville, jos ei koko elämäänsä, niin ainakin pääkohdat
ja itselleen tärkeät asiat. Mitä useampi muistelee, sen oikeampaa
on tuleva historiankirjoitus.
Lähetän tämän sähköpostina tai levykkeenä Sepolle Ruotsiin
sekä Anna-Marialle. Tässäkin mukana olevalta levykkeeltä voi muu
suku kopioida itselleen oman kappaleensa, vaikka Reinon itsensä omin
käsin kirjoittama käsikirjoitus on toki arvokkain.
Kotkassa 25.1.2004
Hannu Nurmi
puhtaaksikirjoittaja
Luovutetun Karjalan karttoja löytyy mm. osoitteesta
www.luovutettukarjala.org