REINON TARINA

 

                                                                      REINON TARINA

Tammikuu 1988

Kirjoitan vähän muistiin sisareni Anni Nurmen (os. Kiiski) ja al­lekirjoitta­neen su­ vun ns. ’historiasta’. Kimmokkeen tähän sain Anna-Marialta hänen isoäitinsä Annin hauta­jaispäivänä kesällä 1997.

Anna-Maria esitti kerrottuani jotain vanhaa tarinaa, että kirjoittai­ sin niitä van­ hoja tapahtumia muistiin. Niin yritän nyt tehdä.

Totean heti aluksi, että mitään muistiinpanoja tai päiväkirjoja ei ole. Kaikki on muistin varassa; muisti saattaa ’kullata’ ja muuttaakin tapahtumia, kun ky­ seessä on vuosikymmeniä sitten tapahtuneet asiat.

Lienee kuitenkin niin, että suurin osa kerronnastani on totta. Kysyä ja var­ mentaa ei enää voi keneltäkään, koska olen viimeinen, joka on ollut näitä ko­ kemassa - esi­ mer­ kiksi talvisodan jälkeistä evakkoretkeä.

Reino Rainetsalo (synt. Kiiski)

Kaikki kursiivilla - jopa keskelle kappalettakin - kirjoitettu    teksti on puhtaaksikirjoittajan omasta päästään    lisäämää - siis minun, ei Reinon, kirjoittamaa. Välimerkkejä ja sanoja olen lisäillyt sekä sanajärjestyksiä sekä lauserakenteita joissain kohdin muuttanut, koska sellainen on tietokoneella kirjoitettaessa helppoa, vaan käsin kirjoitettaessa tuo ei oikein onnistu. (Hannu Nurmi)

1. LUKU. Kiiskin Suku

Kiiskien, Isäni suku on kotoisin Savon ja Karjalan rajamailta, Ke­ sä­ lahden pitä­ jästä. Muuttivat sitten 1800 -luvun loppupuolella Laato­ kan poh­ jois­ puolelle Jaak­ ki­ man pitä­ jään, Huhtervun kylään.

Kiiskit hankkivat Huhtervusta haltuunsa maatilan. Suku lienee ol­ lut melko vau­ ras - suhteutettuna tietenkin omaan aikaansa. Myöhem­ mät tapahtumat sen todista­ ne­ vat, kun Isääni Filipiä ja talon muita poikia varustettiin oman elämän alkuun.

Pöllästen, Äitini suku on myös lähtöisin Savon ja Karjalan raja­ mail­ ta, Uu­ kunie­ meltä; kulkeutui samoille seuduille Laatokan rannoil­ le. Näin Kiiskit ja Pölläset tu­ livat naapureiksi.

Naapurusten lapset, Isäni Filip, vanhin Kiiskien lapsista (s.1894) ja Äitini Katri, Pöllästen vanhimmainen (s.1898) alkoivat katsella toisi­ aan ’sillä sil­ mällä’. Tam­ mi­ kuussa 1918 syttynyt kansalaissota häiritsi kuitenkin pahasti ’silmäilyä’.*

Valkoinen valta, joka hallitsi kyseistä aluetta, pani alueellaan toi­ meen ase­ vel­ vol­ li­ suuden periaatteella mies joka talosta valkokaartiin. niin Isäni, vanhin Kiiskin talon veljeksistä, sai määräyksen astua aseisiin.

Isäni Filip ei koskaan osoittanut kovin suurta rohkeutta, saati san­ karuutta, kat­ soikin parhaaksi kaivautua piiloon heinävajan heiniin. Kovinkaan kauan hänen ei tarvinnut siellä heinissä asua, kun seuraa­ vaksi vanhin veli Antti il­ moittautui Isäni sijaiseksi. Antti omasi sekä rohkeutta että seikkailumieltä. Valkoinen valta tuli tyy­ dytettyä, koska talosta oli joka tapauksessa saatu mies riviin.

Antista tulikin sitten kyläkunnan sankari ja puheenaihe; hän kun joutui oi­ keisiin taisteluihin ja sai aidan yli hypätessään kiväärinluodin reidestä läpi.

Kansalaissodan sitten päätyttyä keväällä -18 nuorten asiat kehittyi­ vät siihen mal­ lin, että jo samana vuonna silloin 20 -vuotias Äitini Katri ja 24 -vuotias Isäni Filip vihittiin avioliittoon.

Kiiskien talon vauraudesta kertovat seuraavat tarinat, miten pojat varustet­ tiin oman elämän alkuun Isälle ja Äidille vuorattiin maatila, Isän kotoa annettiin mu­ kaan Hevo­ nen ja leh­ miä; hankittiin myös työkaluja ja muuta tarpeellista, millä voi aloittaa sen ajan maaseudun ihmisten ainoaa varmana pitä­ mää ammattia, maanviljelyselinkeinon harjoittamista.

Niin Isäni Filip alkoi opetella itsenäisen maanviljelijän taitoja. Nyt ei ollut pääl­ lysmiestä, sai tehdä työtä oman halunsa mukaan. On ker­ rottu, että Isä ei mitenkään kovin innokkaasti kuitenkaan työhön tart­ tunut.

__________________________________________________________________________

* Reinon isoisän isä oli myös nimeltään Filip, ’vanha Vilppo’. juuri ’vanha Vilppo’ perheineen oli tuo, joka muutti Kesälahdelta Huhtervuun. Kaisa vanhempana kertoi, että tämä nuorempi Vilppo oli nuorena kaunis poika; ei hän muuten tätä olisi huolinut. (puhtaaksikirjoittajan huomautus).

Lehmien tuotolla piti saada elämisen kustannukset maksetuksi ja muutkin asiat hoi­ detuksi. Karjalan meijerit eivät toki ottaneet vastaan maitoa, vaan maito oli se­ pa­ roi­ tava kotona; vain kerma kuljetettiin ja myytiin meijeriin. Äi­ tini puheiden mu­ kaan Isä piti kermatonkan vie­ ressä aina mukia ja kävi tuon tuosta ryyppäämässä kermaa, niinpä se­ kään tuotos ei kaikki ehtinyt myyntiin.

Vuokratilan (Arentin) perustamisvaiheessa lienee tullut otettua myöskin omaa vel­ kaa, ja kun tulot jäivät pieniksi, niin maksut jäivät hoitamatta. Muutaman vuo­ den jäl­ keen tilan eläimet sekä peltotyökalut pakkohuutokaupattiin velkojen mak­ sami­ seksi. Näin päättyi lyhyeen Isäni aika vuokraviljelijänä; Isästäni ja Äidistäni tuli sahojen työläisiä. Edellä kerrottu tapahtui ennen vuotta 1925.

Tämän maanviljelyskauden aikana vuonna 1919 syntyi ensimmäi­ nen lapsi, poika, joka sai hätäkasteessa nimen Eelis. Hän kuoli muu­ taman päivän ikäi­ senä; kuolin­ syyn sanottiin olleen ’kramppi’. Seu­ raava lapsi Anna Beata (puhuttelunimeltään Anni) syntyi (Lumivaarassa) 7. syyskuuta vuonna 1921.

Äitini kertoman mukaan Reino -nimistä poikaa, joka syntyi vuonna 1926, ei olisi lainkaan hommattu, jos Eelis olisi saanut elää. Perhe­ suunnittelu toimi jo tuolloin 1920 -luvulla meidän perheessä; eivät pitäneet lapsia pelkästään Her­ ran lahjoina.

Isästäni vähän nuorempi veli Antti autettiin myös elämän alkuun Isoisäni Juhon toimesta ja varoilla. Hänelle hommattiin vossikkalupa Sortavalan kau­ punkiin, os­ tettiin vossikkarattaat, tehtävään soveltuva Hevonen ja vuokrattiin Sortavalasta talli sekä asunto. Vajaan vuoden perästä Antti palasi Sortavalasta. Ei ollut Hevosta, ei rattaita; vain pu­ nertava nenä oli niistä muistona.*

Antista tuli sitten Lahdenpojan Faneeritehtaan sorvari, ryhdistäytyi, avioitui ja 1930 -luvun alkuun mennessä olivat jo hankkineet omis­ tukseensa vähäisen oma­ kotitalon, talon, jossa minäkin Isän kanssa asuin vv. 1932 - 1934.

Seuraavana oli maailmalle varustettava Isän veli Olli. Olli varus­ tettiin an­ saitse­ maan Valamon luostarisaaren metsäajoissa. Hänelle hankittiin tukkireet sekä ajoi­ hin sovel­ tuva Hevonen. Valamossa piti olla he­ vosmiehelle hyvät an­ siot. Talvikausi meni, Olli palaili kotiin alla­ päin; oli mennyt sekä hevonen että reet.**

Isällä oli vielä veli nimeltään Johannes; hän lienee ollut syntynyt noin vuo­ den 1910 paikkeilla. Eikä sovi unohtaa Isän Jaakko -veljeäkään; hänestä lisää myö­ hemmin.

Vaikka tyttöjä ei karjalaisen tavan mukaan lasketa miksikään, niin sisaria­ kin oli kolme: Hilda, Lyydia ja Ida.

Kun omilleen autetut veljet palailivat rahattomina kotiin hum­ mausmatkoil­ taan, niin myivät kertoman mukaan talon varastoista vil­ jaa omaan laskuunsa. Näin Iso­ isäni Ju­ hon ja hänen vaimonsa Beatan (’Pippo-mummo’) talo köyhtyi ja meni var­ san alle, eli ____________________________________________________________________________

* Annin kertomaa: Antti oli palannut Sortavalasta niin ympäripäissään, että oli sammunut selälleen tuvan lattialle. Viina oli silloin palanut hänen suussaan sinisellä liekillä; eikä se liekki ollut sammunut muulla, kuin kermalla, johon oli sekoitettu voisulaa.

** Olli oli myöhemmin kehunut veljelleen Filipille Valamon munkkien tarjoilemaa erin­ omaista ’siemenvoita’. Vilppo ei myö­ hemminkään, vakuutteluista huolimatta, us­ ko­ nut, että tämä ’siemenvoi’ oli sitä samaa kasviras­ vaa, jota on ollut Suomen jo­ kai­ sen vähittäiskaupan hyllyllä ai­ nakin jo -60 -luvulta alkaen. (puhtaaksikirjoittajan huo­ mautuksia)

pakkohuutokauppaan vuoteen 1925 mennessä. Iso­ isästäni tuli irto­ lainen ja työmies. Edessä oli myös muutto Lumivaaran pitäjään. *

Lieneekö talon myynnistä jäänyt vähän rahaa, kun Isoisä sai oste­ tuksi Ak­ kahar­ jun asemaseudulta asuintalon, sen ajan mittapuun mu­ kaan aika suuren­ kin; huoneita ehkä 4 tai 5. Maata kuitenkin vain tontti.

Elääkseen Isoisä lienee käynyt metsätöissä ja sahauskautena Akka­ harjun sa­ halla. Tätä kautta hänen elämässään kesti luullakseni noin vuoteen 1930 asti.

Isäni Filip ja Äitini Katri - maanviljelyksen epäonnistuttua - haki­ essaan paikkaa elämässään hakeutuivat työhön Savonlinnan Faneeri­ tehtaalle vuoden 1925 loppu­ puo­ lella. Savonlinnassa minä sitten syn­ nyin huhtikuun 20. p:nä 1926 - ja sain syntymätodistukseen savolai­ suuden leiman; tämä leima on seurannut sitten läpi koko elämän.

Syksyllä, ollessani noin puolivuotias, vanhemmat muuttivat takai­ sin Karja­ laan; Anni ja minä olimme tietenkin mukana myös.

Paluu Karjalaan oli helppo, koska Isoisällä oli se Akkaharjun talo. Siitä ta­ losta tuli meille asunto ensihätään.

Minut lienee kastettu Kristinuskoon vasta Karjalaanpaluun jälkeen, koska sain syli­ kummiksi Isän nuorimman siskon vasta 17 -vuotiaan Idan. Toiseksi kummiksi tuli Idan kihlattu Aarne Laakkonen.

Laakkosen Aarne oli tekniikkaan perehtynyt, ja muutenkin mukava mies. Hän ra­ kenteli kideradioita jo silloin, kun Suomessa ei ollut vielä Yleisradiota­ kaan

Ida ja Aarne muuttivat avioiduttuaan Viipuriin; siellä Aarne pereh­ tyi sorva­ rin am­ mattiin. Idasta tuli kotirouva, eikä hän ole vaihtanut osaansa vieläkään. (siis vuonna 1998).

Kun Viipuri sodan seurauksena menetettiin, Ida ja Aarne muuttivat Hel­ sinkiin. Täällä Aarne sai revolverisorvarin paikan. Antti perusti sitten asuinta­ lonsa kellariin pienen verstaan, jossa prässäsi lisäansi­ oikseen Laukkuteollisuu­ delle lukkoja ja sa­ ra­ noita. **

Ida otti Kummin kasvatustehtävän niin tosissaan, että lähetti mi­ nul­ le vuosi­ kym­ me­ net Kristityn vastuu -lehteä yrittäen näin kasvat­ taa kummipoikaansa Kristinus­ koon. Lehdestä tosin tuli aina perässä myös lasku, jonka jätin aina maksamatta.

Ida elää tätä kirjoittaessani vielä, mutta on dementoitunut, eikä muista enää kas­ va­ tustehtäväänsä.   

Hilda, sisarista vanhin, löysi miehekseen Laapotin Jussin vasta Juho Kiiskin muu­ tet­ tua perheineen Akkaharjuun. Myös Laapoteilla oli tässä kylässä pieni talo ja man­ -

________________________________________________________________

* Lopullinen talon pakkohuutokauppaan joutumisen syy oli, Annin kertoman muukaan, epäonninen met­ säkauppa. Sahayhtiö oli ostanut Kiiskin talon metsästä tukkipuita sellaisella kaupalla, jossa met­ sän omistaja Juho Kiiski sitoutui ostamaan puiden latvapuolet takaisin. Sahalle oli kelvannut vain paras ty­ vitukki ja latvukset se oli myynyt Juholle samaan kuutiohintaan, kuin tukkipuu. Näin latvusten kuutio­ määrä oli ollut suurempi, kuin vietyjen tukkien. Sahayhtiö oli jäänyt saamapuolelle.

** Laakkosen Aarne keksi jo -50 -luvulla mm. sähkökitaran idean, esittelipä ideansa jollekin säh­ köin­ si­ nöörille, mutta ei siitä sen enempää koitunut; joku amerikkalainen oli tehnyt Aarnen tietä­ mättä saman keksin­ nön. Ja jo huomattavasti aiemmin.(puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)

sikkamaa. Mökissään perhe virkkuu­ koukulla valmisti pieniä pitsi­ pöyry­ löitä, joista he sitten ompelivat pöy­ täliinoja, oikein kauniita. Niitä Jus­ silla oli aina lau­ kussaan ja hän kulki myymässä niitä aina Viipurissa asti.

Koska Laapotit elivät joltisenkin vauraasti, niin on luultavaa, että rahat tuskin tuli­ vat pel­ käs­ tään liinojen myynnistä; saattoipa hyvinkin olla myös muita bisneksiä, kun oli pit­ kään juuri noina aikoina Suomessa se ’raitis’ kausi. Se Kieltolaki. *

Lyydia lienee avioitunut Jaakkimassa ja muuttanut ennen sodan seuraamuksia Rantasalmelle; sielläkin on pari serkkua, Yrjö ja Edit.

Veljeksistä nuorin, Johannes, kulki tietään poikamiehenä 1930 -luvun loppu­ puo­ lelle asti. Ajoi moottoripyörällä ympäriinsä ja myi työkseen henkivakuu­ tuksia. Johan­ nes oli joka tavalla reipas ja menevä. Löydettyään puolisokseen Laina Imat­ ralta he sai­ vat nopeassa tahdissa kaksi lasta. Perheellä ei kuitenkaan ollut on­ nea elämässään; Johannes jäi vuonna 1942 junan ruhjomaksi Toijalan - Valkeakos­ ken välisellä rata­ osuudella ja kuoli. Laina jäi yksinhuoltajana vaikeuksiin lastensa kanssa, ja niin lapset joutuivat sotalapsiksi Ruotsiin. Toinen lapsista jäi Ruotsissa auton alle ja sai vakavia vammoja päähänsä. Vammojen seurauksena hän jäi loppu­ iäkseen henkiseltä kehityk­ seltään senhetkiselle tasolle.

Sodan päätyttyä lapset palasivat Imatralle äitinsä luo. Onnea ei taaskaan kestänyt kauaa, vaan Laina sairastui yöpään ja kuoli. Lapset jäivät orvoiksi; vammautunut lapsi joutui laitokseen, jossa lienee vieläkin. Terveen pojan adoptoivat omakseen Ida ja Aarne Laakkonen, heillä kun ei ollut tullut omatekemiä lapsia. Pojasta kou­ lu­ tettiin tuomari.

Isoisä Juho ja Isoäiti Beata eivät viihtyneet vieraan töissä, kun olivat maatalou­ den itsenäiseen työhön tottuneet. Niinpä he löysivät pahimpaan pula- tai lama-aikaan vuonna 1930 Kurkijoen pitäjästä, Särkijärven kylästä pientilan, joka heitä miellytti. Tilalla oli kaikki rakennukset lukuun ottamatta saunaa; se lienee pa­ lanut.

Hätätilasaunaksi he rakensivat saunan maan sisään, kuin perunakellarin ikään. Mutta kyllä siinäkin saunassa löylyt sai!

Isoisän täytyi tienkin myydä Akkaharjun talo rahoittaakseen tätä maatilakaup­ paa. Ensivierailullani Särkijärvellä Isoäiti, jolla oli siellä myös kanoja, kysyi, halu­ aako Rei-

_________________________________________________________________

* Laapotin Jussilla, ”johtaja Laapotilla”, oli liikematkoil­ laan usein salkussaan pitsiliinojen . (kai vielä joil­ lain meidän suvussamme, ainakin tämän tekstin puhtaaksi­ kir­ joit­ tajalla, on pari sellaista ihan pientä jemmassa) lisäksi myös pistooli. Hilda ja Jussi ostivat sodan jälkeen omakoti­ talon Lahden Ahtia­ lasta. Jus­ sin kuoltua pistooli, jolla Jussi oli vanhemmiten myös Hildaa hirvitellyt, oli Hil­ dalla piilossa uunin päällä. Kun me Nurmen pojat sitten kerran Kaisa (Katri) -mummon olimme kyläile­ mässä Hilda -tädillä, Hilda toi pys­ syn näy­ tille ja mehän oivalsimme oitis, että ’ase’ oli vaan taval­ lista hienompi korkkipyssy. Ja kun pyssyn piippuun sopi pas­ selisti kanferttipullon korkki, me pojat saimme sen ’hirvityksen’, kun Hildalle ja Jussille ei ollut siu­ naantunut omia lapsia, kotiin Kalkkisiin poisvietä­ väksi. Minä ainakin pärjäsin sillä pys­ syllä hiton hy­ vin, kun männän rasvasi ja korkkiin laittoi narun, kylän poikien kesken käy­ mis­ sämme pumsodissa. Seppo oli meidän pumso­ tiimme liian iso ja Ilkka liian nuori.

Hilda meni leskeksi jäätyään naimisiin eläkkeellä olevan VR:n ’asemapäällikkö’ Miettisen kanssa. Miet­ ti­ senkin sitten kuoltua, Hilda ei kauaa ’sinkkuna’ viihtynyt, vaan pian kumppaniksi löytyi mies, jonka ni­ meä en valitettavasti nyt muista, mutta tämä mies oli kuitenkin sitten ihan oikea eläkkeellä oleva joh­ taja. Tämän kolmannen miehen jälkeen Hilda halusi vielä - ollessaan jo aika huo­ nona - taas mennä nai­ misiin, mutta Iida, Anni ja Reino onnistuivat tämän liiton estämään. Hildan sitten kuoltua Miettisen lapset pyrkivät myös Hildalta jääneen pesän jaolle; eivät onnistuneet. Idan saatua liinavaatteet, suu­ resta suvusta mm. An­ nille ja Reinolle koitui perintöä peräti n. 200 mk! (puhtaaksikirjoittajan huomau­ tus)

no (olin 5 -vuotias) kananmunan pehmeäksi- vai kovaksikeitettynä. Arve­ lin, että pehmeäksi, kun en kai koskaan ollut saanut kananmuna syödäkseni. En kuitenkaan sitten tykännyt pehmeistä munista.*

Isän veli Jaakko, vaikkakaan ei ollut nuorin pojista, asui vielä vanhempiensa kanssa ja siirtyi heidän mukanaan Särkijärvelle. Jaska toi sitten vuonna 1936 taloon miniän, Helmin, ’kaupunkilaishempukan’, jolla oli ’synnillinen’ polkkatukka (-30 -luvulla nai­ sen lyhyt tukka ’polkkatukaksi’ sitä sanottiin) oli mitäpä muuta, kuin syntiä!) ja pu­ naiseksi maalatut kynnet.

Kyläläisten sekä suvun vahva mielipide oli, että tästä Helmistä ei ole maatilan töi­ hin. Beatan ohjauksessa taito kuitenkin karttui, ja kun Beatasta aika jätti, niin kyllä Helmi hoiti emännän tehtävät; synnyttipä vielä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä­ kin.

Isoisä Juho oli omalaatuinen mies; kulki kesät talonsa töissä pellavaiset vaatteet päällään ja oli olemukseltaan kuin Kalevalan Väinämöinen. ,

Isoisä oli omalla tavallaan ’uskovainen’, kävi seuroissa pitämässä saarnoja; oli siis pyhäisin maallikkosaarnaaja.** Hän piti myös lapsille pyhäkoulua, saattoi kuulua johonkin lahkoon, en ole varma.

______________________________________________________________________________

*    Tuohon aikaan Reino oli kuuleman mukaan kova poika laulamaan, ja rahankin päälle hän ym­ märsi; pennillä irtosi laulu. Tosin ainoa laulu, jonka hän silloin oli osannut, oli ’Sotilaspoika’. Ja väki­ hän laulatti Reinoa, kun tämä tuolilla seisten to­ tuu­ della veti: ”Mun Iisäin ooli sootamies, jaa nuori kauniskin. Jo viistoistavuotisna hän astui riivihin...” Sitten käsi vaan ojoon ja rahat pois. Ja väellä oli ollut hillittömän hauskaa. (vert. edellä kerrottuun Vilpon ’rohkeuteen’)

** Juho Kiiski tunnettiin kylillä nimellä ’Rovasti-Kiiski’. Kurkijoella oli toinen­ kin Kiiskin tila, mutta se oli ns. suurtila. Nämä Kiiskit ovat kyllä sukua, mutta kau­ kaista, koska koko Kiiski -nimisten suku on alunperin lähtöjään Suomenlahden Suursaaresta. Me olemme siis ’Rovasti-Kiiskin sukua, jos joku ky­ syy. (puhtaak­ si­ kir­ joittajan huomautuksia)

2. LUKU. Pöllästen Suku

Äidin puolelta isovanhemmat Antti ja Anna Pöllänen elivät Jaakkimassa satun­ naisilla ansiotöillä. Maata oli vain torpan alla perunamaan ja lehmänpitoon tarvit­ tava määrä.

Antti-Ukki kertoi, että kun kotipaikalla työ loppui, meni hänkin Pietariin (tsaarin vallan aikaan) työnhakuun. Pomo kysyi, että mitä töitä; Ukki sanoi sanoneensa, että sekatöitä. Johon pomo, että sekatyömiehiä ei tarvita. Johon Ukki puolestaan, että oli­ han tuo naapurin Jaskakin tuossa, joka savea lapioi, sekatyömies. Tähän pomo, että ei­ hän se ole savenleikkaus ole sekatyötä, eikä mies siis ole sekatyömies, tuo mieshän on savenleikkaaja! Ukin vakuutettua, että kyllä hänkin osaa savea leikata, sai hänkin, sit­ ten kun pääsi silloin töihin, ja pääsi myöhemminkin, kun oppi Pietarin tavat.

Toinen Ukin kertoma ansaitsemiskeino oli kesäaikana koota Laatokan rannoilta nu­ pukiviä* katukiviksi. isoon veneeseen niin paljon, kuin uskalsi ottaa lastia. Al­ keel­ li­ sella purjeella, jos tuulet olivat suotuisat, tai sitten hartiavoimin soutamalla kivet vietiin Laatokan yli, ja sitten myötävirtaa Nevaa pitkin lasketellen Pietariin. Siellä ki­ vet sitten myytiin, ja aina kuulemma olivat menneet kaupaksi.

Paluukuormana tuotiin teollisuustuotteita, joita sai vain kaupungista.

Ukin pojat, Äitini veljet, Antti (synt. 1902) ja Jussi (synt. 1905) olivat tulleet mie­ hen ikään vuoteen 1926 mennessä. Nyt talossa oli kolme työkykyistä miestä, joten Ukki uskalsi ostaa maatilan Kurkijoen pitäjän Räihävaaran kylästä. Tila os­ tettiin ko­ konaan lainarahalla, hinta oli satatuhatta sen ajan markkaa. Metsää tilalla oli 55 ha ja peltoa 10 ha. Pellon raivaus pantiin heti käyntiin; peltoala nousi muu­ tamassa vuodessa 15 hehtaarin.

Antti ja Jussi vieraassa työssä kirvesmiehinä**, tekivät latoja ja navettoja, sekä te­ kivät taloihin remontteja. Palkat tuotiin Ukille.

Karjalaisessa kulttuurissa perheen vanhin mies oli samassa taloudessa asuvan per­ heen pää, ja perheen pää hoiti perheen raha-asiat niin kauan, kuin terveyttä riitti. Ukki luopui tehtävästä vasta vuonna 1945, kun keuhkosyöpä kaatoi hänet 75 -vuoden iässä.

Talon velka maksettiin siis suureksi osaksi poikien palkkatuloilla; tietysti osin myös karjan tuotolla.

Pölläsillä oli 1930 -luvun puolivälissä 7 tai 8 lehmää, 3 Hevosta, parikymmentä lammasta sekä pari, kolmekin sikaa. Kanoja ei minun ja Annin harmiksi ollut kos­ kaan yhtään, me kun oltaisiin niin paljon pidetty kananmunista!

Talon he saivat kokonaan maksetuksi vuoteen 1936 mennessä.

Antti-eno oli ollut aviossa Idansa kanssa jo vuodesta 1925 ja heille oli syntynyt poika, Antti, tammikuussa 1927. Jussi-eno avioitui noin 30 -vuotiaana (v.1935 tai -36?) naapurin tytön, Lyylin kanssa. Heille syntyi ensimmäinen lapsi jo vuonna 1936.

1. Pöllästen talossa oli vain tupa (suurehko pirtti) ja kaksi kamaria. toisessa kama­ rissa

______________________________________________________________________________

* Po. mukulakiviä; nupukivi on sivuiltaan suorakaiteen muotoinen hakattu kivi, tasasivuisen kuu­ tion mallinen on puolestaan noppakivi.

** Antti ja Jussi olivat paremminkin lotnikoita, hirsirakentajia, rakensivat Annin kertoman mu­ kaan hirsitalon kivijalasta vesikattoon, mutta eivät juurikaan tehneet vieraalle kirvesmiehen, timper­ mannin, sisä- ja viimeistelytöitä. (puhtaaksikirjoittajan huomautuksia).

oli asustanut Antti Idansa sekä Antti -poikansa kanssa. Nyt Antti menetti ka­ marinsa nuorelle parille ja perhe joutui muuttamaan pirttiin, jossa tehtiin talvisin saaveja, pel­ lavaloukkuja ja jopa rekiä. Pirtissä tietysti myös kehrättiin, kudottiin kankaita sekä mattoja yms.

Antti-enolle tuli pirttiin muutettuaan kiire rakentaa oma huoneensa. Vintillä oli hy­ vää tilaa vaikka kahdellekin huoneelle, mutta yksi sinne vain tehtiin, ihan muu­ tamassa viikossa.

Kulttuuripuolesta kerrottakoon, että Maakansaa luettiin ahkerasti; siihen kää­ rit­ tiin myös kessusta sätkät. Kessu kasvatettiin kotona (nurkantakuista) Tehtaan tupa­ koi­ hin, Saimaaseen tai Työmieheen, ei ollut varaa, kun kolme miestä kärytti.

Sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan klo 10:stä 12:sta piti olla visusti paikoillaan. Silloin Antti, Jussi tai Hilja vuorollaan soitti virsikannelta, ja toiset veisasivat virsiä. Muuna aikana ei uskonnosta puhuttu.

Äidillä, joka oli syntynyt vuonna 1898, oli vielä kolme nuorempaa sisarta. Toi­ seksi vanhin tyttäristä oli Anni, jonka nai Kaukolasta kotoisin oleva leskimies, jolla oli jo kaksi tytärtä, ja vei maatilalleen Kaukolaan. Heille syntyi poika vuonna 1925; pojan nimeksi pantiin taas Ukin mukaan Antti.

Seuraava sisar oli Maria (Mari), joka meni kesällä vuonna 1939 naimisiin oman kylän pojan Tauno Torkin kanssa ja vietiin näin miniäksi Uskalin perälle. Matka taittui kirkkokieseillä, myötäjäisiksi saatu lehmä oli sidottu kiesien perään.

Mari synnytti pojan kaksi päivää talvisodan päättymisen jälkeen ja joutui sitten tä­ pötäysiin evakkojuniin päivän vanhan lapsen kanssa. Isän nimi kun oli Tauno niin po­ jastakin tuli Tauno. Hilkka syntyi sitten kesällä tai syksyllä 1941. Lapsen isä, Tauno, oli sodassa ja kaatui ennen Hilkan syntymää, eikä näin ollen nähnyt tytär­ tään. Mari eli sotaleskenä kuolemaansa 1999 saakka.

Hilja syntyi 1918 ja eli yksin naimatonna ja kuoli Eurassa vuonna 2000.*

______________________________________________________________________________

* Hilja sekä Mari lapsineen asuivat sodan jälkeen yhteistaloudessa ensin Keihäskoskella ja sitten Euran kirkolla. Hilja polki om­ pelukonetta ja Mari kutoi jonkin verran    kutomakoneella, kun oppi kuto­ maan, ja teki satunnaistöitä joskus; kuitenkin, mikä on tärkeintä, Marin leskeneläk­ keen tur­ vin - Hiljan­ kin avustaessa taloudellisesti - lapset saivat käydä ylioppilaiksi Euran yhteiskoulussa, joka oli melkein ko­ din vieressä. Hilja asui kuolemaansa asti Eurassa; Mari muutti ensin Hilkan perheeseen, hommasi sit­ ten asunnon Hakunilasta ja asui loppuikänsä Vantaalla. (puhtaaksikirjoittajan huomau­ tus)

3. LUKU. Sahatyöläisten perhe

Isäni ja Äitini sekä Annin ja minun palattua Savonlinnasta Akkaharjuun ainoa työ­ mahdollisuus siellä oli metsätyöt. Isä hakeutuikin työhön Kirvun pitäjän Sairalan ky­ lässä sijanneelle Torajärven sahalle. Myös Äiti sai työtä samasta paikasta.

Oli vuosi 1927. Minä olin tällöin yksivuotias ja Anni oli kuuden vanha. Tottahan niin iso tyttö jo veljensä hoitaa vanhempien töissä ollessa. Niin sitä vaan pärjättiin Annin kanssa aina työvuoron ajan jotenkin; säilyttiinpä ainakin hengissä.

Nämä pienet sahat olivat toiminnassa vain talvella, kesällä ei sahattu. Keväällä 1928, kun saha pysähtyi, tuli muutto takaisin Akkaharjuun; siellä kun oli se Isänisän kotitalo, niin siihen piti taas turvautua. Isoisän talosta muutettiin varsin pian muu­ ta­ man sadan metrin matka kummisetäni vanhempien Laakkosten taloon lähes rau­ tatie­ aseman viereen.

Taaskaan ei ollut muuta työtä saatavilla, kuin metsätyöt. Isä aloitti taas propsin (paperipuun) teon ja vaati, että akka perkele joutaa myös metsään. Niin he sitten kävi­ vät yhdessä metsätöissä.

Anni joutui jälleen lapsenvahdiksi, mutta olihan nyt jo seitsemän vanha ja vah­ ditta­ vakin oli jo kaksivuotias.

Eräänä päivänä, kun Anni oli vähän unohtanut tehtävänsä, olin pannut ikkuna­ lau­ dalta pelakuun propsiksi. Molemmat olimme saaneet siitä pauhua.

Talveksi palattiin taas Sairalaan ja keväällä takaisin Akkaharjuun. Akkaharjussa vanhemmat menivät jälleen metsään, mutta nyt ei sitäkään työtä riittänyt kauaksi ai­ kaa, vaan lopputili tuli, kun talouspula tunki Suomeenkin. Äidin siinä hätäillessä, että miten meidän käy, kun leipäkin loppuu, olin minä kolmivuotiaan tarmolla loh­ duttanut, että syödään sitten munavoita ja vehnästä.

Työtä oli yhä vaikeampi saada. Huhuja kuitenkin kulki, että Käkisalmessa olisi töitä tarjolla. Suurkapitalistit pyrkivät ajoittamaan suurinvestoinnit aina laman ai­ koihin, koska palkat olivat silloin alhaalla. Tehtaiden rakentaminen tuli siten hal­ vemmaksi ja ne olivat sitten nousukauden alkaessa valmiina suoltamaan tavaraa markkinoille.

Niin siinä kävi silloinkin vuonna 1929. Saksalainen Waldoff (Waldohov) ryhtyi ra­ kennutta­ maan Käkisalmeen suurta selluloosatehdasta sekä sahaa. Myös Isä ja Äiti pääsivät työhön kyseiselle rakennustyömaalle, ja niin muutimme koko perhe Käki­ sal­ meen Hakalan kaupunginosaan. Anni joutui taas lapsenvahdiksi.

Elämäni ensimmäiset muistikuvat ajoittuvat tähän Hakalan aikaan.

Naapuritalon kellarikerroksessa oli pienimuotoinen limonaatitehdas. Sinne oli aina kiva kurkkia; oli paljon kauniinpunaisia pulloja.

Tuli päivä, jolloin saimme vanhemmilta sen verran rahaa, että pääsimme osta­ maan pullot sitä punaista limsaa. Mutta mikä harmi, emme saaneet pulloja auki, niissä kun oli luonnonkorkit sidottuna teräslangalla, kuin samppanjapullon korkki nykyai­ kana.

Muita muistikuvia Käkisalmesta ovat läheisellä kentällä ’äkseeraavat’ sotilaat, sekä aina pyhän jälkeen löytyneet pirtukanisterit (taskumatit).

Sitten kerran Äiti osti Annille ja minulle jäätelötötteröt. Ne olivat elämämme en­ simmäiset jäätelötötteröt. Jäätelö ei minun mielestäni ollutkaan hyvää, ja niin paiska­ sin koko koreuden katuojaan. Siitä hyvästä ei päätä ainakaan silitetty. *

Ruoasta en muuta muista, kuin perunat, ruisleivän ja leivän päällä suolatut neu­ las­ muikut. **

Isän tuntipalkka oli 2,75 mk ja Äidin 1,75 mk. Isän palkka tämän päivän indek­ si­ ker­ toimella muutettuna nykyrahaksi 3 markkaa ja 90 penniä ja Äidin vastaavasti 2 markkaa 48 penniä tunnilta. Meijerin tekemä voi maksoi tuona aikana noin 30 mark­ kaa kilo ja kotivoi 20 markkaa kilo. Eipä kai sitä voita työläisperheen pöy­ dässä voinut olla.

Niinä aikoina oltiin Suomessa virallisesti raittiita, kun oli kieltolaki voimassa. Mutta mikä on kiellettyä, se houkuttaa. Niinpä Isäkin tarvitsi rahaa myös pirtun os­ ta­ miseen, vaikka ei myöhemmin, kun alkoholi tuli lailliseksi, sitä kovin usein käyt­ tänyt.

Saha siellä sitten valmistui ensin, ja niin vanhemmat siirtyivät sinne töihin, koska heillä oli kokemusta sahan töissä. Isä pääsi sahuriksi, mistä tulikin hänelle ammatti koko lopuksi työelämäksi. Äiti sijoittui ensin hakemyllyn hoitajaksi, mutta arvo nousi myöhemmin, kun hän pääsi tasaukseen, siis katkomaan lautoja määrä­ mittaan.

Samoihin aikoihin, kun tuli muutto sahan puolelle, tuli myös muutto asunnosta. Meidän perheen yksityinen asunto meni ja me muutimme toiselle kadulle alivuok­ ra­ laisiksi; päävuokralainen, nainen, asui kamarissa 15 -vuotiaan poikansa kanssa, me neljä henkeä keittiössä. Kesäaikaan oli sentään käytössä komuutti (eteiskomero), jossa mahtui pari ihmistä nukkumaan. Kamariin kulkivat tietenkin sen keittiön läpi. Hella oli myös yhteiskäytössä. Köyhänä aikana tällainen asuminen oli aika yleistä.

Silloin vuonna 1932 kevättalvella, kun valtio oli jo ryhtynyt myymään laillisesti ”Karhu-viinaa”, lienevät sahuri ja apusahuri ryypiskelleet ”Karhua” ja niille oli tullut riitaa. Apusahuri oli lyönyt tukkikoukulla Isää päähän, josta Isä oli hikeenty­ nyt, men­ nyt konttoriin ja ottanut siitä paikasta lopputilin. ***

Kotiin tultuaan Isä vaati, että Äidin on mentävä ottamaan heti myös lopputili. Äiti kieltäytyi jyrkästi, että hän ei työpaikkaansa jätä, kun oli vielä talouslaman aika ja työtä oli niukalti saatavilla. Riita ja huuto oli hirveä siinä toisten ihmisten keitti­ össä.

Meni päivä tai pari, niin Isä sitten alkoi valmistella lähtöä. Sopivat, että lapset jae­ taan; Anni jää Äidin kanssa Käkisalmeen ja minä lähden Isän kanssa matkaan. Lienen pannut hanttiin lähtemiselle, kun muistan Isän houkutelleen, että kun lähden hänen kanssaan, niin pääsen junamatkalle. Koska junamatka oli jännittävä, se rat­ kaisi ja läh­ din Isän mukaan. Annikin pääsi nyt lapsenpiian tehtävästä.

Isä oli valinnut määränpääksi Lahdenpohjan kauppalan, jossa oli saha ja vaneri­ teh­ das. Isä saikin töitä heti, muttei kuitenkaan sahalle, vaan vaneritehtaalle. Ja sit­ ten kir­ joittamaan Äidille, että nyt kun hänellä on työtä, niin täältä saisi työpaikan Äitikin.

______________________________________________________________________________

* Reino oli Annin kertoman mukaan sanonut paiskatessaan jäätelön ojaan: ”Hyi, ku tuo on pahhaa!”. Kaisa oli, ensin Reinon päätä ei silitettyään, nostanut jäätelötötterön katuojasta, nyppinyt siitä roskat pois ja syönyt sitten sen itse. Samankaltainen episodi oli tapahtunut myös myöhemmin. sil­ loin oli uhrina ollut tomaatti.

** Vilppo oli , taas Annin kertoman mukaan, ostanut kyllä tilipäivinään tilitorilta makkaraakin, mutta syönyt, vaikka lapset olisivat kuinka kinunneet maistaa, makkarat itse pitäen makkarapakettia tiu­ kasti ’kyynyspäänsä’ alla.

*** Taas Annin kertomaa: Vilppo otti tämän tapauksen jälkeen todennut, että ”tappaaha tää hullu koitti” ja otti viinaa sittemmin vain hyvin harvoin. Kun milloin otti, kehui kyyneleet silmissä, kuinka hyvä akka hänellä tuo Kaisa on.(puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)

Äiti kuitenkin kieltäytyi tulemasta, koska asuntoakaan ei ollut; nukuttiin ja ma­ jail­ tiin velimies Antin keittiössä.

Siinä asunnossa Isä koetti opettaa minua keittämään perunoita ja paistamaan läskiä, jotta työpäivän jälkeen olisi ruoka valmiina. Se kuitenkin kiellettiin talon puolesta al­ kuunsa; tuo oli liian vaarallista tulenpidon takia.

Joidenkin kuukausien kuluttua Isä sai vuokrattua meille oman hellahuo­ neen, jossa ei asunut muita. Nyt Isä uskoi Äidin tulevan Annin kanssa meidän luo, kun meillä oli asuntokin valmiina. Äiti kuitenkin ilmoitti, että Lahdenpohjaan hän ei koskaan tule. *

Kun Äiti ei tullut, Isä alkoi viikonloppuisin jättää minut yksin karamellipussi vaan seurana, ja ohjeet, koska on mentävä nukkumaa. Isä viipyi usein yli yönkin.

Aamulla sitten kannatti tarkastaa isukin taskut, koska niistä saattoi löytyä paljon parempia karkkeja, kuin minun illalla saamassani pussista. Kenelle lie niitä kark­ keja syöttänyt; olisiko etsiskellyt uutta äitiä?

Isä kuitenkin halusi Äidin takaisin lähes kahden vuoden erossa asumisen jälkeen. Hänen oli lähdettävä Lahdenpohjasta, minut hän vei Räihävaaraan Ukin luo.

Lamakin alkoi jo hellittää ja Isä sai taas asunnon ja työpaikan Sairalan sahalta. Nyt Äitikin lähti Käkisalmesta ja muutti Annin kanssa Isän luo Sairalaan.

Nyt muu perhe oli jälleen koossa, minut vain unohdettiin Räihävaaraan.

Olin jo kahdeksanvuotias, mutta Isä ei ollut muistanut pistää minua vuoden 1933 syksyllä kouluun. Äiti tuli Sairalaan mennessään Räihävaaran kautta, vei minut kou­ lulle ja pyysi, että minut otettaisiin suoraan toiselle luokalle. Jouduin luku- ja lasken­ tokokeisiin. Olin niin hyvä lukemaan ja laskemaan, että se opettaja hyväksyi sekä en­ simmäisen että toisenkin luokan suoritetuksi; pääsin suoraan kolmannelle luo­ kalle.

Kirjoittaa en osannut ollenkaan, mutta kirjoitustaitoa ei testattu; en osannut kir­ joit­ taa, koska en tuntenut kirjoituskirjaimia.

Kun opettajalle selvisi, että en tunne edes kirjoituskirjaimia, sain viereeni nel­ jäs­ luokkalaisen, joka minua sitten opetti.

Sen ensimmäisen kouluvuoteni olin siellä Räihävaarassa ja pääsin neljännelle.

Anni oli siellä Sairalassa ja oli jo iso tyttö, 13 -vuotias. Hän meni pikkupiiaksi jo­ honkin herrasperheeseen ja ansaitsi jo ruokansa, ehkä vähän taskurahaakin. Ajan tavan mukaan sen ikäisen kuului jo ottaa osaa työhön.

Isä oli mieltynyt kaikkiin teknisiin laitteisiin ja sai sitten vuonna 1935 talvella hankittua kolmiputkisen radion, joka pääasiassa vain rätisi ja ritisi. Olikin ollut kol­ men vuoden tauko siitä, kun Isä Käkisalmessa vaihtoi vanhan torvigrammarin uuteen hienoon ’Hic master vioice’ (’His Master’s Voice’) -grammariin. Sen liike kui­ tenkin haki pois Käkisalmesta lähtiessä, kun osamaksuja oli maksamatta. Maksettu osa meni huk­ kaan.* ^{seuraavan sivun alalaita}

__________________________________________________________________________    _

* Noina Käkisalmen vuosina - tämän on Anni kertonut - Kaisalla oli ollut ’säpinää’ jonkun Ame­ rik­ kaan muuttamassa olleen miehen kanssa. Kirjeenvaihto oli jatkunut miehen jo muutettua; sa­ lai­ sena ’postilaatikkona’ oli toiminut ontto puunkanto, johon ’postinkantaja’ oli kirjeet tuonut ja sieltä ha­ kenut. Antti-eno oli kuitenkin saanut asiasta vihiä ja käynyt nappaamassa viimeisen miehen lähettämän kir­ jeen; tässä - tämän oli Antti vanhoilla päivillään tunnustanut - ollut matkaliput Ame­ rik­ kaan niin Kaisalle, kuin Annillekin. Kaisa oli - kuten hyvin arvata saattaa -    tämän vuosia ta­ pah­ tuneen jälkeen kuultuaan ollut kovin näreissään Antti-enolle (puhtaaksikirjoittajan huomautus)

Keväällä 1935 saha siellä Sairalassa taas pysähtyi. Perhe muutti Franskin hoviin Kurkijoen Savojan kylään **muonamiehiksi. Savojalle on Räihävaa­ rasta vain 5 km:n matka, joten minäkin pääsin taas muuttamaan vanhempieni luo. Anni sen si­ jaan joutui taas karjapiiaksi Ukin (Pölläsen) taloon Räihävaararaan.

Aloitin IV luokan kansakoulua sitten Savojalla. Vuoden vaihteessa saha Saira­ lassa sitten taas käynnistyi. Muutto tehtiin Joulun aikaan 1935. Nyt pääsin van­ hempien mu­ kana Sairalaan. Siellä sitten kävin kevätlukukauden. Opettaja Nora Hälvä ei ollut kiltti ihminen köyhien kakaroille.

Asuntonamme oli nyt kaunis valkoinen talo vain sadan metrin päässä koululta, eikä keittiössä nyt ollut muita keittäjiä.

Talvella 1936 Anni sai pikkupiian paikan Mikrilän kylästä Matikaisen talosta; toimitteli asioita, mitä vähän osasi, talvella kun Ukin kotona tarvittu lehmipai­ menta. Matikaisella hän sai ruokansa ja vähän taskurahaa.

Keväällä 1936 saha taas pysähtyi ja me muutimme taas Savojalle Franskin ho­ viin muonamiehiksi. Isälle alkoi jo kehittyä kesätyöpaikka maatöissä ja talvityö­ paikka sa­ hateollisuudessa.

Minut jätettiin lehmipojaksi Ukille Räihävaaraan. Toisena lehmipoikana oli mi­ nua vuoden nuorempi serkkuni Antti. Tehtävämme oli paimentaa lehmäkarjaa met­ sässä kaksi tai kolme tuntia aamulla, saman verran illalla. Keskipäiväksi karja ajet­ tiin ai­ taukseen.

Keskipäivä oli siis periaatteessa vapaata, mutta käytännössä heinien haravoi­ mista heinäpellolla tai tähkien keräämistä viljapellolla ja muuta sellaista, muuten­ han me lap­ set olisimme oppineet laiskoiksi!

Aloitin koulunkäynnin -36 syksyllä Räihävarassa. Vanhemmat muuttivat taas jo al­ ku­ syksystä Sairalaan, mutta minä en päässyt mukaan. Nyt oli kuitenkin Anni-sisar tur­ vana vain viiden kilometrin päässä. Jos ikävä yllätti, voi pistäytyä siskoa katso­ massa.

Joululoman aikana Äiti sitten haki minut pois Pölläsestä Räihävaarasta. Lähtiessä sain kesän työstä palkaksi nahkavartiset kumisaappaat (’kumiteräsaappaat’).

Kevätlukukausi kului sitten Sairalan koulussa. Ongelmana oli matematiikka. Kun murtolukuja oli opetettu Sairalassa syyslukukaudella, niin kaikki muut jo osa­ sivat, minä vaan en ollut saanut mitään opetusta niistä murtoluvuista. En ole sitten oppinut murtolukuja tähänkään päivään mennessä!

Keväällä 1937 muutettiin taas sinne Isän kesätyöpaikkaan Savojalle; nyt Soilak­ sen hoviin. Paikka oli kyllä sama, Franski oli vaan muuttanut nimensä suomalai­ seksi. Minä sain taas kesäksi entisen paikan paimentamassa Antin kanssa karjaa Räihä­ vaaran salolla. Ruokana oli ruisleipää ja läskiä sekä kurrimaitoa. Voin ase­ masta sai joskus

______________________________________________________________________________

* Vilppo oli hankkinut sen vanhan torvigrammarin, Annin kertoman mukaan, vaihtamalla vuo­ den -32 syksyn korvalla perheen potsiin, perheelle hyvinkin tarpeelliseen kesäsikaan. Oli tullut kuu­ lemma kotona sitten hieman sanomista. Oli siinä puhuttu käsilläkin.

** Muonamies (-perhe) sai hovista, eli kartanosta (pelto-) työtä vastaan ruokatarpeet , joista perhe itse valmisti itselleen ruoan, ja mökin asuttavaksi sekä joskus pientä palkkaakin. Työ oli sitä samaa ren­ gin ja piian työtä, kuin muillakin palkollisilla. Piikojen ja renkien palkkaan kuului talon ruoka ja vaatetus, kun muonamiehen piti hankkia vaatteensakin itse; tästä nimitys ’muonamies’. Torpparit ja mäkitupalai­ set taas olivat alustalaisia, joiden piti tehdä taloon tietyt päivätyöt maa­ pals­ tansa vuok­ rana. Tämä vaan, jos joku ei satu tietämään. (puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)

leivän päälle lampaanrasvaa. Syksyllä sain taas palkaksi samanlai­ set saap­ paat; numero vaan oli vähän suurentunut.

Suomeen oli tullut laman hellitettyä ja sodan lähestyessä paremmat työolosuh­ teet. Sairalan sahakin käynnistyi jo syyskuun alussa.

Lienee vanhemmilla huoltomahdollisuudet parantuneet, ehkä parempien palk­ ko­ jen vuoksi, kun minutkin otettiin heti mukaan.

Annikin otti hatkat piikomispaikastaan ja tuli mukaan Sairalaan. Hänkin sai sa­ halta työpaikan, kun oli jo 16 -vuotias.

Näin pääsin VI luokan käymään samassa koulussa.

Asuttiin maatilan vanhassa päärakennuksessa; tilaa oli, joskaan ei kovin hienoa ol­ lut.

Nyt olimme Käkisalmen ajan jälkeen ensikerran koolla koko perhe. Isä kaiveli maahan vanhoja kuparikattiloita sekä muutakin romua ja veteli yhä pitempiä anten­ neja saadakseen radionsa kuulumaan paremmin.

Elämä sinä nousukauden vuotena oli minunkin 11 -vuotiaan mielestä oikein mu­ ka­ vaa, kun en ollut kenenkään ’potkittavana’.

Keväällä 1938 tukit taas loppuivat ja saha pysähtyi. Minä ehdin saada päästöto­ dis­ tukseni kansakoulusta juuri 12 vuotta täytettyäni.

Sairalalan sahan omisti -30 -luvulla Juho Niukkanen, joka toimi valtiovarainmi­ nis­ terinä ja talvisodan aikaan puolustusministerinä; hän oli luonnollisesti myös kan­ san­ edustaja. Niukkanen rakennutti sahansa viereen tiilitehtaan voidakseen säi­ lyttää am­ mattitaitoisen työväkensä palveluksessaan, eikä näin ollen joutuisi joka syksy haali­ maan pätevää työväkeä mistä kusta kokoon.

Tiilitehdas valmistui ja käynnistyi vuoden 1938 keväällä; nyt oli sahan ammatti­ väelle työtä myös kesällä.

Isä valmisteli jo lähtöä kesätyöpaikkaansa kunnostellen pakkauslaatikoita. Äiti kumminkin pääsi työhön sinne tiilitehtaalle tiilentekokoneelle. Niinpä hän kieltäy­ tyi lähtemästä mihinkään.

Isäkin olisi saanut työtä tiilisaven kuuppavaunuun lapioinnissa ja saven kärrä­ rinä, mutta hänhän ei sellaiseen työhön suostunut. Kovan riidan jälkeen Isä lähti sitten yk­ sinkesätyöpaikkaan. Vähäiset tavaramme jäivät nyt Äidille; isälle ei tullut mukaan, kuin matkalaukku.

Minut hän kuitenkin vaati mukaansa ja niin me asusteltiin taas kesä Soilaksen mö­ kissä. Ruoasta ei oikein ollut tietoakaan; muistan vain ruispuuron ja siihen laar­ dia sil­ mäksi. Jos jotain muuta oli, on häipynyt mielestä.

Puoliksi väkisin minä kuitenkin Isän sinne Soilakseen yksin jätin ja menin taas ke­ säksi lehmipojaksi.

Anni ei saanut kesänajaksi työtä tiilitehtaalta, mutta pääsi Matikaiseen, jossa oli ollut pikkupiikana, nyt ihan karjapiiaksi.

Anni ystävystyi Matikaisen naapuritalon Hongell’in tyttärien kanssa. Kun ne Hon­ gell’in tyttäret olivat kaikki viisi Lottia, niin esimerkin johdattamana hänkin liittyi Lottajärjestöön. Kun ei kotona ollut saanut mitään poliittista kasvatusta, niin ei ym­ märtänyt järjestön poliittista luonnetta. Se Lottajärjestöön liittyminen vaikutti paljon hänen sodanaikaiseen elämäänsä. *

Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Väinö Tanner kehotti vasta talvi­ so­ dan jälkeen työväestöä liittymään Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestöihin. Tämä oli sitten omiaan lieventämään näiden järjestöjen luokkaluonnetta.

Erikoista kesän 1938 paimenpoikana oli, kun Äidin sisar Mari alkoi vapauttaa mei­ dät pojat lähes joka pyhä vapaalle, kun paimenen työ oli ennen ollut seitsemän päivää viikossa. Selvisihän sekin myöhemmin; hänellä oli siellä salolla tuleva aviomiehensä Tauno Torkki paimenkaverina. Me emme tuota tienneet, mutta ai­ kai­ semmat siitä var­ maan tiesivät.

Isäkin sitten kyllästyi Soilaksessa yksin olemiseen. Luulen, että se oli elokuun al­ kua, kun hän haki minut mukaansa ja me matkustettiin Äidin luo Sairalaan. Elet­ tiin sitten Äidin tuloilla sahan käynnistymistä odotellessa. Käytiin yhdessä onki­ massa, säynäviä narraamassa. Kyllä niitä vallankin Isä sai runsaasti!

Äiti oli varsinainen auktoriteetti, vai oliko se vaan ajan tapa, että lapset eivät saa­ neet sinutella vanhempiaan. Kait se oli Raamatusta peräisin, siellähän sanotaan, että kunnioita Isääsi ja Äitiäsi, että kauan eläisit jne.

Kun Anni vuoden -38 keväällä jäi Matikaiseen piikomaan, niin Äiti katsoi hänen tulleen aikuiseksi, minkä tunnusti antamalla Annille luvan siitä alkaen sinutella häntä.

Annikin tunsi kai itsensä aikuiseksi, kun uskalsi keksiä tarinan, että muka Hon­ gell’in tytöt hänen nukkuessaan leikkasivat häneltä toisen palmikon poikki, ja niinpä hänen oli täytynyt leikata pois toinenkin letti. Äiti ei kylläkään hänen tari­ naansa usko­ nut, mutta hyväksyi tosin sen leikkauksen jälkikäteen varoitellen, ettei sitten vaan ryhtyisi tukkaansa synnillisesti kihartelemaan.

Minä sain sitten sinutteluluvan noin viisi vuotta myöhemmin, alle kolmetoista­ vuo­ tiaana. Taisivat aikakauden tavat alkaa muuttua ja Raamatun vaikutus normaaliin elä­ mään pienentyä.

Isä oli toisen luontoinen; häntä me kumpikin olimme sinutelleet aina. Isä ei välit­ tä­ nyt käydä kirkossa, eikä veisannut virsiä.

Äiti silloin asuessamme Käkisalmessa raahasi meidät lapset oka pyhä kirkkoon pit­ kästymään. Myöhemmin Äitikin unohti sen turhan uskonnollisuuden; ottipa soti­ en jäl­ keen Vuohijärvellä asuessaan joskus Isän tarjoaman lasillisenkin. Sitten sai­ rastuttuaan syöpään Äiti palasi taas ’virsilinjalle’.

Äiti oli joutunut kesällä vaihtamaan asuntoa, kun hän oli yksin työssä ja se edel­ li­ nen työsuhdeasunto oli ollut liian hyvä työnantajan mielestä.

Sen ajan työsuhteisiin kuului aina pienen palkan lisäksi asunto, ainakin van­ hem­ mille työntekijöille. Sen ajan Patruunat omistivat asuntoja työväkeään varten; Niukka­ nenkin omisti varmaan puolet kylän taloista.

_____________________________________________________________________________

* Annin oman kertoman mukaan hän ei työläisperheen kakarana joutunut / päässyt koskaan van­ no­ maan varsinaista Lot­ ta Svärd -järjestön valaakaan ; edes lääkintälottana ollessaan häneltä ei oltu vaa­ dittu minkäänlaista poliittista, tai muunkaan laista valaa, eli    Anni ei ollut ollut ’’poliittisesti luo­ tet­ tava’. Kun lähtö eturintamalle sitten oli tullut, hän oli muiden rintamalottien mukana vannonut valan, joka oli sotilasvalasta muunneltu    aseettomina palvelleille naisille sopivaksi, sitten    vaan oli sinne menty, minne nenä osoitti; ja mihin sitä muuallekaan talvisodan jälkeisessä sodan aloittaneen vihollisen sanelemassa    rajanvedossa kotiseutunsa menettänyt kar­ jalaistyttö, kuin rintamalle. (puhtaaksikirjoittajan huomautus)

Saha sitten käynnistyi ja tiilitehdas pysähtyi. Isä pääsi taas mielityöhönsä sahu­ riksi ja Äiti pääsi tasaussirkkeliin.

Minäkin yritin töihin kevyempiin hommiin. Pääsinkin, mutta en kevyempiin. Rep­ sikaksi pääsin, ja minut, 12 -vuotias poika, laitettiin 4,50 mk tunnilta tienaavan aikui­ sen miehen työhön, ja palkkaa luvattiin 2,50 mk tunnille.

Repsikan työ oli tukkien työntämistä järvestä kuljettimeen (transportiin), joka vie puut sahaan sisälle. Tukkia täytyi mennä puuttumatta, etteivät raamit olisi seisoneet tyhjinä.

Kaksi päivää jaksoin rehkiä, sitten se oli loppu. Äiti lupasi, että saan ottaa lop­ puti­ lin. Lopputilinä sainkin 40 mk puhtaana käteen, kun verokirjaa ei ollut vielä keksitty. Verokirja oli vasta vuoden 1942 bestseller!

Niin minä sitten sain viettää lapsen päiviä sen talven ja vielä puolet seuraavaa ke­ sääkin.

Vuoden 1939 keväällä Isällä oli taas se muuttovietti päällä. Olisi pitänyt muuttaa sinne Savojan Soilakseen muonamieheksi. Äiti kuitenkin nyt voitti ja molemmat jäivät tiiliä tekemään; Äiti entisessä työssään. Nyt Isä loi savea ja kärräsi sitä teh­ taaseen, mutta haaveili yhä muonamiehen hommista ja hevosista.

Tähän väliin kerron vähän isän veljestä Ollista. Naituaan Maijansa (Ollin Maikko) 1930 -luvun alussa hän haki ja sai valtiolta asutustilan Kurkijoen Luhovaaran ky­ lästä. Rakensi rakennukset ja raivasi pellot korpeen -30 -luvulla. Sota otti tilan, mutta hän sai taas siirtoväen asutustilan Pöytyältä ( asutussuunnitelman teki ja maat lohkoi asutusneuvoja, eräs    maataloustek­ nikko Paavo Nurmi), jonka taas rakensi ja raivasi. Myi sitten tilan ja osti valmiin maatilan Tarvasjoelta, jota vielä nytkin, vuonna 1988, yli 90 -vuotiaana hallit­ see.

Meidän perheemme talous oli selvästi parantunut, kun palkatkin olivat vähän nous­ seet, eikä muuttokustannuksia ollut.

Isä sitten keväällä -39 ryhtyi Viipurilaisen Radio Tenholan myyntimieheksi ja ti­ lasi sieltä mallikappaleita näytettäväksi ihmisille. Meillä oli parhaimmillaan yh­ dek­ sän erilaista radiota. Yhtään kappaletta kun hän ei saanut myydyksi, niin mi­ tään palkkio­ ta­ kaan ei tullut; tuli vaan kustannuksia, kun rahdit piti maksaa mo­ lempiin suuntiin. Kun rahat menivät muualle, niin tuli ruokakauppaan taas syömä­ velkaa.

Ruokavelka oli silloin oikein tapa, ei siitä päässyt eroon. Velka oli yleensä noin kahden kuukauden palkkojen suuruinen; enempää ei kauppias antanut. Silloin sai ostaa vaan jauhoja ja läskiä, kunnes velka oli taas vähentynyt. Yleensä velka sai jäädä kesä yli odottamaan sahan seuraavaa käyntikautta. Tänä vuoden -39 kesänä se ei kuitenkaan käynyt.

Vaikeudet alkoivat puolessa kesää, kun Äiti sairastui, sai sappikohtauksia ja tuli työkyvyttömäksi. Isä, joka oli tottunut siihen, että Äiti aina meni edeltä töihin ja hän vasta perässä. Isä sairastui nyt ’hermotautiin’. (Hermotauti oli sen ajan nimitys mie­ len­ terveysongelmista).

Hyvinvointi-Suomessa ei silloin ollut vielä muun laista sosiaaliturvaa, kuin tur­ vau­ tuminen sukulaisiin. Ukin luona Räihävaarassa oltiin sitten koko perhe, paitsi Anni, joka oli jättänyt piikomispaikan ja hakeutunut Kurkijoen kirkolle kutomo­ liik­ keeseen kutojan oppiin. Anni oli saanut myös asunnon työpaikkansa yhteydestä.

Isä uskoi, että hänen loppunsa oli käsillä* ja luovutti umpikuorisen taskukellonsa minulle perinnöksi.** Käytyään sitten lääkärissä ja lääkäri oli käskenyt Isää ryhty­ mään vähän ’ruatelemaan’ (’ruaella’ on Karjalan kieltä ja tarkoittaa lasten leikkiä). Ukki puolestaan uskoi, että lääkäri oli tarkoittanut työntekoa (’ruataa’ tarkoittaa puo­ les­ taan Kar­ jalan murteessa ’tehdä töitä’), mikä olikin totuus, ja houkutteli Isän kave­ rik­ seen riukuaidan tekoon ja saikin mukaansa työhön. Pari, kolme viikkoa kun oli ku­ lunut, Isä oikein in­ nostui aidan panosta ja parani. Pyysi kellonsakin takaisin, kun arveli sitä kuitenkin vielä    tarvitsevansa. Ja tarvitsikin sitä vielä peräti kolmekym­ mentä vuotta, vuoteen 1972.

______________________________________________________________________________

* Oireet ja parannuskeinot sopivat psyykkiseen tilaan, joka tunnetaan nykyisin nimellä ’paniikkihäiriö’. Vilppo oli hirvitellyt talon naisia mm. kulkemalla päiväkausia köyden kanssa.

** Kyseisen taskukellon sai sittemmin vuonna 1972 perinnökseen, ei Reino, vaan tämä puhtaak­ si­ kir­ joittaja. Kello on visussa tallessa ja toimii yhä. (puhtaaksikirjoittajan huomautus)

4. LUKU Talvisota ja ensimmäinen evakkomatka

Isä sitten parannuttuaan meni Olli -veljensä luo ja oleskeli siellä talvisodan lop­ puun saakka. Lienee vähän autellut talon töissä.

Äitikin tuli jo paremmaksi syksykesään mennessä pelkällä ruokavaliolla, eikä lääk­ keittä tarvittukaan. Leikkaus olisi ollut ennen sotia sekä kallis että hyvin pelot­ tava.

Äiti vei minut sitten syksyllä katsomaan syntymätaloa ja saunaa sekä paapo­ kummia (’poapoa’) (’paapo’(’poapo’) = lapsenpäästäjä). Kaupunkimatkaa varten sain uudet hou­ sut sekä puseron ja olin ’hieno’.

Mutta mistä Äiti sai näihin rahat? Äiti oli koko kolmekymmenluvun ajan ’varastanut’ pari, kolme kymppiä joka - tai melkein joka - tilistä ennen kuin antoi palkkapussin Isälle. Niin piti tehdä, koska kirkkokin opetti, että mies on vaimon pää. Monta huutoa käytiin, kun Isä epäili, että tilistä on pihistetty taas rahaa.

Nämä sivuun pistämänsä rahat Äiti sitten aika ajoin toimitti jotenkin salaa Antti-enon haltuun säilytettäväksi. Antti-eno oli Äidin pankki. Näin Äiti sai rahaa Sa­ vonlinnaan lähtiessämme.

Aikaisemmin, kuten kerroin, kauppias ei nyt hyväksynyt, että velka jäisi syksyyn, kuten ennenkin, vaan haki juuri maksuun saadun radion 900 mk:n saatavansa pan­ tiksi. Pantilla oli aikaraja, johon mennessä se piti lunastaa. Koska Isällä ei ollut ra­ haa, kävi Anni lunastamassa radion pois. Isä sitten väitti, että radio on paljon ar­ vokkaampi, kuin 900 mk; se oli siis hänen, koska hän omisti siitä suuremman osan. Anni halusi kuiten­ kin siitä sen 900 mk, ja kun ei sitä saanut, myi radion jollekin vieraalle.

Marraskuun lopulla alkoi sitten talvisota. Kun sodanvaara oli jo tiedossa, niin Isä jätti partansa ajamatta, että näyttäisi vanhemmalta, eikä joutuisi sotaan. Taisi olla vielä päässään kärpäsiä, kun siellä Ollin luona oleillessaan rakensi vankkaan kuu­ sikkoon korsun itselleen suojaksi, jos sota lamaa yli Luhovaarankin.

Sota ei kuitenkaan lamannut Kurkijoen yli, vaan päättyi 13.3.1940, jolloin rin­ ta­ malle oli vielä matkaa 60 - 80 km.

Väki määrättiin 18.3. mennessä evakuoitavaksi. Siihen mennessä oli koko alu­ een oltava tyhjä siviiliväestöstä. Karja määrättiin lähtemään heti; karjan kuljetusteh­ tä­ vän sai Äidin sisar Hilja. Karja kuljetettiin jalan uuden rajan yli muu­ taman kymme­ nen ki­ lometriä.* Muista jälkeen jääneet eläimet sotilaat ampuivat; tienvarsilla oli raatoja, kun ihmiset tulivat muutama päivä myöhemmin samaa tietä. Rajan yli sel­ vinnyt karja teurastettiin pääosin siinä rajan takana.

15. päivänä määrättiin lähtemään yli 65 -vuotiaat ja alle 16 -vuotiaat. Minä kuu­ luin tuo­ hon alle 16 -vuotiaiden ryhmään, mutta jäin vahingossa pois, kun olin kul­ jet­ tamassa meidän vähiä tavaroitamme Maasilta -nimiseen paikkaan, johon ne oli määrätty vietä­ väksi.

Kaikenlaista tavaraa oli tienvarret täynnä kilometrikaupalla. En usko, että niitä sieltä lastattiin yhtään autokuormaa; olisi tarvittu satoja kuorma-autoja, eikä niitä ollut.

______________________________________________________________________________

* Tuolloin kahdeksantoista olleen Annin voi nähdä mm. elokuvan ’Evakko’ alkupätkässä. Siinä hän ajaa lehmiä nykyisen rajan paikkeilla Parikkalassa. Anni on se tyttö, jolla on hiihtohousut sekä monot ja­ lassa ja päässään korvuksellinen kirjava pipo. Kannattaa myös tarkkailla evakkodokumentteja, joissa ajetaan lehmiä talvella maantietä pitkin. (puhtaaksikirjoittajan huomautus)

Ei meidän, eikä Pöllästen tavaroita tullut nyky-Suomeen kolliakaan.

Sillä aikaa, kun olimme siellä Maasillassa, oli lapset ja vanhukset haettu mat­ kaan. Minä jäin siis jälkijoukkoon aikuisten kanssa. Eikä sitä kukaan sen koommin ihmetel­ lyt.

Jäin siis jälkijoukkoon aikuisten kanssa, eikä sitä kukaan sen koommin ihmetel­ lyt.

Lastattiin sitten rekiin tavaroita, valmisteltiin lähtöä, odoteltiin teurastajaa, kun sika piti saada matkaevääksi tiinuun. Teurastaja tuli viime hetkellä; teurastajalla oli silloin kovin kysytty, olihan joka talossa - ei ainoastaan sikaa - vaan myös pienkar­ jaa, jota ei voinut ottaa mukaan.

Se siinä lihoiksi pantu ja tiinuun suolattu sika oli noin 100 -kiloinen. Yksi va­ sikka paloiteltiin ja lihat pantiin toiseen astiaan.

Sitten oli lahdattava vielä 20 lammasta. Teurastaja pani minut työntämään niitä lampaita lampolasta ulos ja katkoi siinä ovella niiltä kaulavaltimot, kuin joku mus­ li­ mien rituaaliteurastaja. Siihen jäivät veriseen kasaan lammasparat. Kissatkin oli­ vat niin kauhuissaan, etteivät antaneet kiinni, ja näin niiden henki säästyi.

Meillä oli kaksi veto-Hevosta parirekineen sekä kaksi varsaa; yksi Hevonen oli pi­ tänyt luovuttaa armeijalle heti sodan alussa.

Talon pojat Antti ja Jussi tulivat 17.3. kumpikin evakuointilomalle. Ensimmäi­ senä tehtävänään he purattivat reistä kaikki sängyt, pöydät ja tuolit sekä muut Aa­ tamin ai­ kuiset huonekalut; niiden tilalle rekiin laitettiin kaikki jauhot sekä lihat.

Pojat määräsivät kaatamaan kellarista kaikki hillot sekaisin yhteen maitotonk­ kaan ja panemaan sen tonkkan rekeen mukaan myös.

Kauraa laitettiin säkkikaupalla mukaan Hevosten ruoaksi; heiniä vielä enemmän. Alkuperäisissä kuormissa ei Hevosille ollut ollut ruokaa, kuin pariksi päiväksi. Varsi­ naisia tavaroita ei rekiin sitten mahtunutkaan muuta, kuin Hiljan ompelukone ja pari polkupyörää.

Tämmöiset eväät osoittautuivat hyviksi; ehkä heiniä olisi riittänyt vähäisempikin määrä.

Sitten aamulla 18.3. päivänä me sitten lähdimme ajamaan kohti tynkä-Suomea. Antti ja Jussi puolestaan lähtivät takaisin armeijaan. Jussi vielä lähtiessään veti yh­ den vasikanraadon pihakaivoon ja piilotti suojeluskuntakiväärinsä vintin puruihin. Sieltä ne sitten, kun keväällä vuonna 1942 Karjalaan palattiin, löytyivät vasikan jätteet kai­ vosta sekä kivääri vintiltä. Minäkin jouduin silloin ensi töikseni kaivamaan uutta kai­ voa, kun vanhaa ei voinut käyttää.

Uusi raja ylitettiin Kirjavalan kylän kohdalla. Siellä ne olivat Karjalan lehmät teu­ rastettuina suurissa pinoissa. Mitään semmoista ei enää voi edes uskoa nähneensä! Onneksi oli silloin kovat pakkaset, joten ehkä ainakin osa niistä ehdittiin siirtää lihan­ jalostustehtaisiin purkitettavaksi.

Ensimmäistä yöpymistä en millään saa mieleeni, mutta Hevoset eivät kuitenkaan millään voineet jaksaa yhtenä päivänä Kurkijoelta Savonlinnaan, matkaahan oli aina­ kin 90 kilometriä.

Savonlinnan seutu oli niin täynnä ihmisiä ja hevosia, ettei kulkemaan mahtunut. Minkäänlaista suojaakaan ei yöksi löytynyt. Oltiin katastrofin partaalla ja loppuun vä­ syneitä sekä Hevoset että ihmiset.

Antti-eno löysi meidät; hänen komppaniansa oli Savonlinnassa. Antti sai sitten Ahonlahdesta järjestymään meidät pienen mökin kylmälle lattialle yöksi. Hevosille ei ollut mitään suojaa. Koska oli kova pakkanen, jouduimme luovuttamaan kaikki peit­ teet ja vällyt Hevosten suojaksi.

Savonlinnan läpiajosta vielä sen verran. Koska kadut olivat täynnä, niin Isä oh­ jasti porukkansa jalkakäytäviä pitkin, muutenhan ei olisi päässyt mihinkään. Tästä hän sai savolaiset kimppuunsa, ja kun hänellä oli kaiken lisäksi vielä se neljän kuu­ kauden hoitamaton punainen parta, niin savolaiset sitten huutelivat, että mene ryssä siitä heti takaisin sinne Karjalaan; siellähän on nyt teitä saatanan ryssiä jo muitakin!

Unohtui vielä kertomatta, että Hevoset selvisivät kylmästä yöstä vaurioitta. Nuo­ rempi varsa tuli vaan levottomaksi; hyppeli rekeen ja teki vähän vahinkoakin, loukkasi mm. Ida Marin jalan.

Ahonlahden kylmän yön jälkeen Isä äänesti itsensä ryhmämme johtajaksi ja mää­ räsi, että liikkeellelähtö on viimeistään seitsemältä. Hän päätti myös, että kym­ meneltä aletaan katsella yöpymispaikkaa. Näin sitten myös tehtiin, eivätkä Hevo­ setkaan sen jälkeen jääneet yöksi ulos; vaikkei lämmintä tallia löytynytkään, niin aina löytyi joku puimalato tai vaja.

Päivämatkat jäivät lyhimmillään noin 15 kilometrin pituisiksi, mutta kun meillä ei ollut mitään päämäärää, niin ei ollut kiirettäkään. Olimme sotapakolaisina etsi­ mässä jotain, joka oli jossain edessäpäin.

Tienristeyksissä oli sotapoliisit, jotka määräsivät, mitä tietä kenenkin oli jatket­ tava. Tässä ohjailussa ei ollut muuta järkeä, kuin jakaa väki niin, etteivät kaikki aja samaa tietä samaan pisteeseen.

Tähän mennessä Isä oli jo luopunut parrastaan, ettei häntä vietäisi ryssänä takai­ sin Karjalaan ryssien joukkoon. Isä oli pitkästä aikaa taas ihmisen näköinen.

Rantasalmelle tultaessa varsa - Urho oli sen nimi - kävi vaikeaksi; se varmaan stres­ saantui. Isä myi Urhon yöpymispaikkaan, vaikkei sitä edes omistanut. Kesään tultaessa tuli sitten laki, että hätätilanteessa tehdyt kaupat saa, ja täytyy, purkaa. Antti-eno kävi hakemassa Urhon pois, koska se oli varmaan paljon kauppahintaansa arvokkaampi.

Kolkantaipaleen kylässä yöpymispaikaksi sattui talo, jossa talon puolesta laitet­ tiin koko meidän joukolle vuoteet lakanoiden kanssa. Se oli jotain aivan erikoista; muissa yöpymispaikoissa käytimme kuormissamme olleita omia fällyjä, täkkejä ja filttejä. Eikä patjojakaan yleensä ollut, vaan nukuimme lattialla fälly alla ja täkki päällä.

Laukaalla osuimme taloon, jossa oli suu- ja sorkkatautia. Matkaan meinasi tulla ko­ konaan stoppi. Aamulla tuli viranomaiset kuulustelemaan, onko kukaan meistä käy­ nyt navetassa. Vakuutettiin, että ei ole käyty. Kun Hevosetkin olivat olleet melko kau­ kana navetasta puimavajassa, saimme luvan lähteä tästä varsin ikävästä talosta.

Suuresta osasta yöpymispaikkoja ei ole painunut mieleen mitään tarkkoja muis­ toja. Äänekoskelta on jäänyt mieleen kauppalan tarjoama päivällinen, vai oliko se lounas. Se kuitenkin tarjottiin hotellin ravintolassa. Olihan se komeaa syödä kent­ tä­ keittiöruo­ kailujen jälkeen valkoisilla liinoilla katetusta pöydästä.

Viimeinen yö, tai oikeastaan kaksi yötä, on jäänyt mieleen. Talon nimi oli Paa­ na­ nen. Puolet Viitasaaren asukkaista lienee Paanasia.

Talon omistivat nuoret mukavat sisarukset. Nämä talon naiset paistoivat meille lei­ pää ja lihaa, kun omat syötävämme olivat loppuneet. Siinä meni sitten toinenkin yö.

Yhdestä ruokailusta jo kerroinkin. Tavallisempia ruokapaikkoja sivuutimme joka päivä. Jos ruokapaikkaan sattui aamulla, niin ruokana oli kaurapuuroa, jos taas iltapäi­ vällä niin sai hernekeittoa. Valtio ei halunnut kansalaistensa kuolevan näl­ kään.

Emme tienneet, onko meillä vielä pitkäkin matka edessä, jos vaikka joutui­ simme menemään Ruotsiin tai Norjaan asti, kun sitten aamulla lähdimme nelostietä poh­ joi­ seen.

Oli jo huhtikuu, ilmat lämpenivät ja tiet alkoivat sen kahden päivän aikana sulaa. Löytämän kylän aukeilla meitä sitten kohtasi katastrofi, kun Hevoset eivät jaksaneet enää vetää, kuin muutaman metrin kerrallaan. Hätiin tuli vihdoin Löytämän kylän ky­ läpäällikkö, joka vastasi paikallisesti siirtoväen sijoittamisesta. Hän ohjasi meidät si­ vutielle, jota pitkin pääsimme kolmen kilometrin päässä majoittumaan Honka­ koski -nimiseen taloon. Sivuteillä oli vielä lunta, joten niillä oli hevosten helppo vetää rekeä.

Nyt meillä oli osoite, mihin mennä. Talo löytyi Kolimajärven rannalta, ja sen suu­ reen pirttiin me sitten majoituimme kahdeksi vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi. Huh­ tikuun loppuun mennessä kokoontui sinne Honkakosken pirttiin lähes koko suku. Par­ haimmillaan pirtissä asui jo 12 henkeä.

Valtio ryhtyi jakamaan heti toimeentulotukea. Tukiraha oli 9 mk per henkilö ja päivä. Tämän päivän (1998) rahaksi muutettuna se on noin 12 mk (n. 2 euroa vuoden 2004 rahaa). Ei sillä herkkuja syöty, mutta hengissä pysyi. Hilja määrättiin kasöö­ riksi, joka otti huostaansa koko porukan rahat ja osti ruoat.

Jos joku sai työpaikan, häneltä loppui valtion tuki, eikä se tuki sitten enää palan­ nut, vaikka työ olisi loppunutkin.

Minä sain meistä työpaikan aivan ensimmäisenä. Työ oli klapinpilkontaa naa­ puri­ ta­ lon halkorantteella. Palkkakin oli 10 mk päivä plus ruoka talosta.

Anni oli siirtynyt työnantajansa mukana ensin Orimattilaan (oli alkuun piikomassa), ja kun saivat kutomakoneensa kuljetettua sinne, niin työt jatkuivat heti siellä. Sitten 1940 syksyllä kutomaliike haki parempaa sijoittumispaikkaa ja saikin sellaisen Ää­ nekos­ kelta. Anni siirtyi jälleen työnantajansa mukana myös sinne. Anni myös asui työnanta­ jansa luona (kuten muutkin liikkeen työntekijät), tavallaan perheessä.

Kävin talvella 1941 hänen kutsumanaan hänen luonaan. Oli mukava pyhänseutu, mutta ero oli haikea, kun ei oltu nähtykään lähes kahteen vuoteen.

Kevään kuluessa avautui asuinpaikkamme lähialueelle suuri metsätyömaa, täl­ löin kaikki miehet, jotka kykenivät metsätöihin, saivat töitä. Samalla loppui valtion mak­ sama ruokaraha myös perheen naisilta, vaikkei naisille työtä ollutkaan tarjolla.

Minäkin aloitin Isän kanssa metsätyöt. Sitä työtä riitti koko Viitasaarella oloai­ kamme. Isällä vaan oli sellainen tapa, vallankin kesällä, että ensin aamulla piti mennä järvelle kalastamaan; se kun oli paljon hauskempaa. Monasti, kun me kym­ menen maissa marssimme metsään, niin paikkakunnan miehet tulivat jo pois met­ sästä päivän urakan tehneinä; he väistivät näin päivän kuuminta aikaa.

6. LUKU Jatkosota, paluu Karjalaan

Sodan taas alettua kesällä 1941 ja Karjalan takaisinvaltauksen vähän edistyttyä Lotta Svärd -järjestö järjesteli vallatulle alueelle siivousryhmiä; veli venäläiset eivät olleet muistaneet siivota jälkiään. Ryhmien tehtävänä oli puhdistaa talot kohtuulli­ sen asuttavaan kuntoon karjalaisten palata koteihinsa.

Anni ilmoittautui oitis niihin siivoushommiin, kun oli seikkailunhaluinen sekä Lot­ tien jäsen; hän pääsi Kurkijoen ryhmään, siellä oli tutut talot, mm. Isoisän­ kin talo.

Olot vakiintuivat vähin erin takaisinvallatussa Karjalassa talven 1942 aikana niin, että mekin saimme muuttoluvat vähän ennen Vappua. Lähtemään emme kui­ tenkaan vielä päässeet, koska ei ollut autoja, joilla olisimme kuljettaneet vähät tava­ ramme Ää­ nekosken asemalle. Meidän täytyi vain jäädä odottelemaan jäiden lähtöä Keiteleestä, jotta sisävesien matkustajalaiva Ylä-Keitele pääsisi liikentee­ seen.

Jäiden lähtö tuntui kestävän ja kestävän, kun sitä odotettiin, mutta lähtiväthän ne lopulta 8. päivänä kesäkuuta. Ylä-Keitele ajoi 10. päivänä vihdoin ensimmäisen vuo­ ronsa.

Sillä Ylä-Keiteleen ensimmäisellä vuorolla mekin sitten lähdimme ja saimme mu­ kaan sekä kattilamme, täkkimme, pannumme että muutkin tavaramme.

Karjalaan paluu laivalla ja junalla kesti vain kolme vuorokautta hevosvetoisen    kolmen viikon evakkomatkan asemasta.

Viitasaarella oli Karjalaan palaaville rokotuspaikka; paluuehdoissa oli, mukana oli oltava rokotustodistus. Isä ilmoitti, että häntä ei pistetä, ja sillä siisti.

Parikkalan asemalla oli sitten niiden rokotustodistusten tarkastus. Isällä kun ei to­ dis­ tusta ollut, niin hänet määrättiin palautettavaksi Viitasaarelle, tai ottamaan ro­ kotus heti siinä. Koska Isä ei halunnut tulla passitetuksi takaisin Viitasaarelle, oli hänen­ kin pakko suostua pistettäväksi. Niin hänkin pääsi sitten kanssamme takaisin Kar­ ja­ laan.

Elisenvaaran asemalla nousimme junasta ja jatkoimme jalan takaisin Räihävaa­ raan Isoisän taloon. Isoisä ja vaimonsa Anna, Antti-eno, Hilja-täti sekä serkkuni Antti olivat saapuneet jo aikaisemmin ja ehtineet tehdä jotain kevätkylvöjen hy­ väksi. Olivat pan­ neet myös perunaa maahan, heillä kun oli viljelysmaata.

Karjalaan palanneiden oli heti ilmoittauduttava paikallisessa esikunnassa Kurki­ joen kirkolla. Sieltä sai myös kuponkeja, joilla taas sai armeijan varikolta ruokatar­ peita. Sitä en muista, pitikö niistä maksaa, vai olivatko ilmaisia.

Miksi näin? No, kun kauppoja ei alueella vielä ollut; ne aloittivat toimin­ tansa vasta myöhemmin.

Ilmoittautumistehtävän meidän perheen puolesta sain tietenkin minä, koska olin nuorin.

Olin nukkunut viimeksi Viitasaarella, kun se Karjalaan paluu jännitti niin ko­ vasti, että kolme yötä oli mennyt nukkumatta.

Matkaa sinne esikuntaan oli 14 km. Sain polkupyörän jostain lainaksi ja niin me­ nomatka sujui ilman hankaluuksia, mutta paluumatkalla nukuin ajaessani. Kaa­ duin pyörän kanssa ojaan, enkä herännyt edes siihen.

Kun olin nukkunut siinä ojassa jo useita tunteja, eräs paikallinen mies tuli potki­ maan kylkeen ja sanoi, että olisi jo syytä ’selvitä’ sekä hakeutua suojaan, koska alu­ eella saattaa olla vielä puskaryssiä.

Silloin oli Suomessa voimassa ’pakkotyölaki’ (työvelvollisuuslaki). Työvoi­ mavi­ ranomaiset yrittivät keksiä meille kolmelle työikäiselle mielekästä työtä, mutta eihän sitä sellaisessa kylässä, jossa oli vain pienviljelijöitä, ollut.

Karjalaan piti palata siihen pitäjään, mistä oli lähestyy. Nyt viranomaiset sitten huomasivat, että olimme virallisesti kirjoilla Lumivaarassa, vaikkakaan emme olleet asuneet siellä kolmeentoista vuoteen. Kirjat oli vain unoh­ dettu muuttaa sieltä pois.

Näin meidät määrättiin Lumivaaran puolelle Akkaharjuun. Pääsimme kaikki kolme sahalle töi­ hin. Asuntojakin oli, kun kaikki eivät olleet palanneet.

Muutaman viikon kuluttua kylään palasi myös pari entistä kauppiasta. Kauppojen sitten avauduttua muonansaanti armeijalta loppui.

Sahatavaran kysyntä oli kova; sota tarvitsi sitäkin. Saha kävi , vaikka joukossamme oli töissä 32 sotavankiakin, vähällä väellä kuitenkin kahta vuoroa. Varsinkin minä jou­ duin tekemään 16 -tuntisiakin päiviä jopa viikonkin yhtä mittaa. Mitään prosentti­ palkkoja ei silloin tunnettu; hyvä, kun sai yksinkertaisen palkan.

Anni, saatuaan Kurkijoen talvella Kurkijoen talot siivotuksi, hakeutui (kenttäsairaalan kautta) rintamakanttiiniin. Hyökkäyksen sitten pysähdyttyä Karhumäen suunnalla hän oli koko asemasodan ajan jossain Poventsan suunnalla lähellä rintamalinjaa kanttiinin emäntänä.*

Anni kävi vuorolomillaan aina noin neljän kuukauden välein meitä katsomassa; hän toi näillä lomillaan aina minulle parikymmentä askia tupakkaa (ja opetti näin veljeään huonoille tavoille, Hyi!). Tupakasta Anni olisi saanut myydessään hyvän hinnan.

Kerran kuulin salaa, kun Anni ja Äiti keskustelivat. Äiti sanoi, että tule pois sieltä rintamalta, mitä sinä siellä olet? Anni vastasi, että kun on sinne lupautunut, sieltä ei pääse pois, kuin yhdellä tavalla; se on, kun maha alkaa pyöristyä. Sillä tavalla hän ei sieltä halunnut pois tulla.

Anni oli sitten Poventsassa siksi, kunnes venäläisten suurhyökkäyksen edessä hä­ nenkin oli juostava Karjalan korpia pitkin Suomeen.**

Marraskuussa 1942 kävin Helsingissä pyrkimässä veturimieskouluun. Psykotekniset kokeen menivät hyvin ja minut hyväksyttiin veturimiesoppilaaksi. Koulun Helsingin. Konepajalla piti kestää kaksi vuotta, sen jälkeen olisin ollut pätevä veturin lämmittäjä.

Oltuani Konepajakoulussa vasta pari viikkoa päällikkö tuli puhumaan, isokokoinen kun olin, että pääsisin heti lämmittäjäoppiin veturin päälle, ja saisin heti myös täyttä ___________________________________________________________________________

* 1. divisioona, 32. pataljoona; loimaalaisten pataljoona. Annin tunsivat siellä nimellä ’Pikku-Kiiski’. Mauno Koivisto oli ollut samassa joukko-osastossa ennen kaukopartiokomennustaan; Koiviston Manua olivat sanoneen ’Pitkä-Koivistoksi. Manu oli ollut jo silloin lukumiehiä, kanttiinin kirjaston    oli ehtinyt muutamassa ajassa    lukea läpi. Kun Koivisto sitten 1982 valittiin Suomen Tasavallan Presiden­ tiksi, Anni lähetti ’Pitkä-Koivistolle’ onnittelusähkeen -    ja Manu vastasi siihen omakätisesti.

** Annin mukaan niin kiire oli tullut, että vain kanttiinin kassan hän oli ehtinyt ottaa mukaansa. Sit­ ten, kun hän oli sitä turhaan tarjonnut ensin Rajatoimistossa    ja,    päästyään sitten Joensuuhun, tar­ jon­ nut sitä vielä paikalliseen esikuntaan, oli vaan kylmän viileästi    jättänyt kassalippaan, sen kantami­ seen kyllästyneenä, vih­ doin rahoineen Joensuun Lotta Svärdin toimipisteen pöydälle. Anni katui vuosi­ kym­ menten jälkeen hölmöyttään ja sinisilmäisyyttään; yhtä hyvään tarpeeseen rahat, kyseessä ei kuu­ lemma ollut mikään aivan pikku summa, hänellekin olisivat olleet, kuin jollakin Joensuun mamsellilla. (puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)

palkkaa. Totta kai suostuin siihen heti ymmärtämättä, että kun pätevyyskoulutus jäi puuttumaan, niin olin sitten vain ylimääräinen, epäpätevä veturin lämmittäjä.

Totuus tuli eteen sitten 1945 talvella, kun minut määrättiin epäpätevyyteni takia nelivuotiseen Kuopion oppilaskouluun.

Siirryttyäni - 42 Pasilan konepajalta veturin päälle, ja pari kuukautta siinä harjoitel­ tuani, sain komennuksen sotatoimialueelle Joensuuhun. Tosin halusin sitä itse, koska en halunnut asua Helsingissä, siellä kun palkka ei riittänyt lainkaan elämiseen.

Oltuani pari kuukautta Joensuussa pyysin siirtoa Elisenvaaraan. Sainkin siirron heti, kun valtio näin pääsi maksamasta päivärahaa.

Pääsin tämän siirron myötä eroon hel­ sinkiläisen imagosta, mutta tietenkin minun olisi, jos olisin osannut ajatella omaa hy­ vääni, pitänyt ilmoittaa vain haluni mennä komennukselle Elisenvaaraan. Päivärahat menivät sen tien, olivatpa maisemat tutut ja tutut kaverit korvasivat päivärahojen me­ netyksen.

Kotimaisemissa oli sitten komiaa kuljeskella veturimiehen koppalakki päässä. Työ­ vuorot, eli ajot, olivat vuorotellen joka suuntaan: Viipuri, Käkisalmi, Kiviniemi - tämä oli lähimpänä rintamaa - Imatra, Savonlinna, ja pohjoisen Sortavalan suuntaan.

Tammikuussa 1944 olin asevelvollisuuskutsunnoissa ja minut hyväksyttiin armei­ jaan. Astuin asepalvelukseen 22. päivänä helmikuuta; palveluspaikkanani oli Virolah­ den Ravijoella, jossa oli koulutusta varten rakennettu parakkikylä.

Anni oli edelleen siellä Poventsan suunnalla rintamakanttiinissa, enkä enää häntä tavannutkaan sodan aikana. Tapasinkin hänet seuraavan kerran vasta kesällä 1946 Helsingissä.

Venäläisten suurhyökkäyksen alettua kesäkuun alussa 1944 koulutus lopetettiin ja koko varuskunta, 2000 poikasta, määrättiin kaivamaan juoksuhautoja ja rakentamaan piikkilankaesteitä sekä raivaamaan ampumasektoreita korsujen edustoille. Betonikor­ suja (-bunkkereita) oli Ravijoen varsille rakennettu jo aikaisemmin, puolustuslinjan vii­ meistelytyöt olivat vaan vielä tekemättä. Luulimme, että joudumme ottamaan vastaan venäläisten hyökkäyksen, joten teimme työtä varsin innokkaasti.

Juhannuksen aikoihin, venäläisten jo kolkutellessa Viipurin portteja, meidät ko­ mennettiin marssille kaikki tavarat mukana. Luulimme, että joudumme rintamalle.

Marssittuamme Haminaan meidät lastattiin härkävaunuihin, koko joukko. Kun juna lähti Kouvolasta pohjoiseen päin, arvelimme, että nyt joudummekin pohjoisen rinta­ malle. Kukaan ei tiennyt päämäärästä mitään; tuskin upseeritkaan.

Kun juna sitten lähti Iisalmesta kohti länttä, oletimme, että olemme menossa val­ taamaan Ruotsia. Mutta ei, Oksavan asemalla meidät purettiin junasta (Reino kyllä kir­ joit­ taa, että ’juna purettiin’, mutta en usko, että siellä ykskaks olisi purettu kokonainen juna) ja mei­ dät marssitettiin kylän koululle. Oksavan kylän paikalliset puusepät olivat rakenta­ neet koulun luokkiin kolmikerroslaverit, jotta me ryhmänjohtajakurssilaiset (lue: AUK), 260 miestä mahtuisimme käymään taloksi. Siinä sitten oltiin, kuin sillit suo­ lassa, vaikka siellä oli kaksi rakennusta ja neljä luokkahuonetta.

Heinäkuussa meille aivan yllättäen jaettiin Saksan armeijan uudet vihreät asepuvut, omat risaiset vaatteemme luovutimme pois. Yksi ilta siinä sitä sitten kuitenkin vaan koreiltiin kotkankuvat rinnassa; seuravana päivänä komennettiin raksimaan kaikki Saksan merkit, myös kauluslaatat. Ainoastaan vihreä väri jäljelle, sitä kun ei saanut muuttumaan harmaaksi. Upseerit ja aliupseerit - jotka olivat myös vaihtaneet vaat­ teen­ sa - komennettiin pukeutumaan takaisin Suomen armeijan harmaisiin vaat­ teisiin.

Tuommoisen puvunvaihdon merkitystä emme silloin miettineet, oli vaan kiva saada paikattujen tilalle uudet ehjät vaatteet. Jälkeenpäin olen ajatellut, että kyseessä saattoi olla suunnitelma pukea Saksan asepukuun koko Suomen armeija, ettei Suomi voisi solmia erillisrauhaa, ja näin irtautua häviöön tuomitusta sodasta.

Meistä nuorista saksalaistaminen olisi ollut helpoin aloittaa; vanhemmat ikäluokat olisivat ymmärtäneet protestoida vierasta asepukua vastaan.

7. LUKU    Paluu rauhan aikaan

Palaan tässä vielä kesä- heinäkuun vaihteeseen 1944.

Tykkien jyske alkoi kuulua jo päivittäin Akkaharjuunkin. Isä osoitti taas ’rohkeu­ tensa’ ja karkasi työpaikastaan. Hän ajoi nyt polkupyörällä samat jäljet, kuin talviso­ dan jälkeen neljä vuotta aiemmin oli ajettu hevosilla. Polkupyörä vaan oli hevosia no­ peampi kulkuneuvo, niinpä matka taittui nyt vajaassa viikossa.

Sota loppui viimein syyskuussa, Isä ehti kirjoita minulle osoitteensa ja lähettää pa­ ketin tupakkaa ennen kotiuttamistani.

Isä kertoi kirjeessään matkastaan ja siitä, että Äiti oli jäänyt vielä Karjalaan pak­ kaamaan siellä yksin vähät tavaramme. Äiti toimitti sitten tavaramme junaan; vain mi­ nun polkupyöräni ja sukseni jäivät huomaamatta.

Valtio maksoi sitten noin viisi vuotta myöhemmin korvauksen niistä kadonneista tavaroista; Vennamo (Veikko V., tämä vaan myöhemmille sukupolville    tiedoksi. Ei siis tekn.yo. Pekka Vennamo, eikä ’Venanter vainaa’ joka oli Veikon isä ja Sortavalan Säästöpankin johtaja 1900 -luvun alkupuolella, kun ei vielä ollut vainaa) ajoi läpi, sen lisäksi, että toimi Asutushallituk­ sen pääjohtajana, vielä kadonneiden kamojen korvauslain varmistaakseen uudelleen­ valintansa (siirtokarjalaisten ää­ nillä) kansanedustajaksi. Tulikin valituksi.

Lokakuun kuudentena päivänä meidät pantiin taas junan kuljetettaviksi, nyt Haa­ pamäelle, jossa oli kotiuttamispaikka. Matkan piti kestää yhden vuorokauden, matkan pituus lienee ollut ~ 300 km. Saimme leipälaukkuun yhden vuorokauden muonan, mutta matka kestikin kolme vuorokautta, koska rautatiet olivat niin tukossa, ettei juna päässyt kulkemaan. Silloin nälkä pääsi yllättämään; varastettiin jopa ratavartijan peru­ nasäkki radan poskesta. Perunat keitettiin kamiinan päällä ja syötiin; ei ollut edes suolaa perunan höysteeksi.

Haapamäellä oli sitten kenttäkeittiöt ja saimme hernesoppaa syödäksemme.

Armeijasta lähtiessäni vääpeli ilmoitti, että lumivaaralaiset oli siirretty Ylivieskaan ja että minullekin oli tietysti kirjoitettu automaattisesti littera valmiiksi sinne Ylivies­ kaan, koska oli ollut armeijassa lumivaaralaisena.

Ylivieskan ratapihalta sitten löysin Äidin nimellä suuren tavaramäärän joukosta yh­ den Hetekan ja suurehkon tavara-arkun. Vartijat eivät antaneet minun avata arkkua, koska Äitiä ei sieltä Ylivieskasta löytynyt. Kotikyläläisiä tuttuja siellä kyllä oli run­ saasti, ja näiden tykönä sain yökortteerin niiksi öiksi, jotka siellä viivyin.

Ylivieskassa sain tiedon, että Kurkijoen väki oli siirretty etelämmäksi Seinäjoen lä­ helle Ylistaroon. Ajattelin, että jospa Äitikin olisi mennyt Ukin mukana sinne.

Kävin siirtoväen huollosta kinuamassa matkalipun Ylistaroon; lippuja sai, kun esitti hyvät perustelut.

Ylistarosta löysinkin sitten Äitini vanhemmat, Äidin molemmat veljet vaimoineen sekä Äidin sisaren Hiljan. Äidistä vaan kukaan ei tiennyt mitään.

Ikävä oli siellä Ylistarossakin rahattomana olla, vaikka sainkin ruoan siirtoväen huollon kenttäkeittiöltä.

Viikon verran Ylistarossa oltuani päätin lähteä Isäni luo Viitasaarelle. Matka sinne oli pitkä ja vaikea, kun litteran sai vain junamatkaan Äänekoskelle. Äänekoskelta oli Löytämän Honkakoskelle matkaa vielä noin sata kilometriä.

Erään viitasaarelaispojan kanssa päätimme ottaa kimppataksin (tuohon aikaan tietääk­ seni taksista käytettiin nimitystä ’pirssi’). Eihän silläkään pojalla nähtävästi ollut rahaa, koska se karkasi, kun pysähdyimme ottamaan hiiliä.(klapeja) Minä olin luottanut siihen, että Isä maksaa sen taksimatkan hinnasta puolet. Nythän se jäikin kokonaan hänen mak­ set­ tavakseen.

Noin viisitoista kilometriä Löytämän kirkolta ajettuamme täytyi taas pysähtyä, nyt häkäpönttö rassaamaan. Pimeän turvin häiväsin siitä pirssistä sitten minäkin ja kävelin loput 12 kilometriä. Se taksikuski ei ole vielä tähän päivään mennessä saanut maksua siitä kyydistä.

Kun Isän ei tarvinnut maksaa taksia, sain häneltä vähän rahaa; vaikka en siitä tak­ sista hänelle kertonutkaan.

Oltuani muutaman päivän Viitasaarella tuli Isälle Äidiltä kirje; hän oli siirtynyt työnantajansa mukana Heinäveden Vihtarin kylään. Äidin työsuhde ei ollut katkennut ollenkaan, vaan hän oli hoitanut konsuli Sarion evakkotavaroita pois Karjalasta ja heti sen perään uuteen asuntoon sijoittumista Vihtarissa.

Niin tuli lähtö Äidin luo Vihtariin; pääsin taas valtion kyydillä. Isä jäi vielä Viita­ saarelle, mutta tuli sitten muutaman viikon kuluttua perässä, kun Sarion saha aloitti toimintansa uudessa paikassa Vihtarijärven rannalla.

Minä sain ensimmäisen hätätyöpaikan Rääkkylän Oriveden rannalla halkojen proomuun lastaajana. Kun olin lastannut pari viikkoa halkoja, sain tiedon, että minulla on veturilämmittäjän paikka Pieksämäen varikolla.

Anni ajautui Karjalan metsistä pakoonjuoksun jälkeen (ensin muonittamaan rintama­ jouk­ koja Joensuuhun) jo vuoden 1945 alusta Helsinkiin Kutomakouluun (HKK, Hel­ singin Ku­ tomo ja Kravatti; Anni opetti siellä ’maalaistyttöjä’ kutomaan kutomakoneella) kutomaopetta­ jaksi.

Minä otin vastaan lämmittäjänhommat marraskuun 20. päivänä 1944. Lämmitin vetureita Savon radoilla sen talven nälkäisenä, kun Suomessa ei silloin liioin ollut ruo­ kaa, koska syksyn perunasadonkin oli halla vienyt.

Sain kuitenkin Vapuksi lopputilin, kun käyttäydyin nälkiintyneenä vähän huonosti. Tai oikeastaan enemmänkin huonosti.

Matka vei taas Vihtariin, ensin lastaamaan junavaunuja, ja sitten sahalle Isän kave­ riksi. Ja kun saha taas pysähtyi, metsään hakkaamaan sotakorvauspuutavaraa. Palkka nousi näissä hommissa moninkertaiseksi verrattuna veturimiehen palkkaan. Niin nou­ sivat myös menot, koska kaupunki oli kaukana.

Anni sai siellä Hesassa sen verran palkkaa, että pystyi matkustamaan 1945 Jouluksi Vihtariin meitä katsomaan. Hän viipyi pari päivää meillä kotona. En kuitenkaan häntä tavannut, koska en tiennyt hänen tulostaan; niinpä olin koko ne Joulun pyhät omilla retkilläni. Äiti sitten kertoi Annin olleen vihainen, kun ei edes Jouluna veljeään ollut tavannut.

Eipä silloin Jouluna ollut mitään erikoista; ei joulupukkia, ei kinkkua, eikä joulu­ lahjoja, oli vain useampia vapaapäiviä.

Olin vähän armeijaanlähtöhuumassa koko sen Joulun, kun se lähtö oli niin lähellä. Tammikuun neljäntenä sitten matkustin Lahteen Hennalan varuskuntaan.

Meidän ikäluokalta se sodanajan kahdeksan kuukauden palvelus mitätöitiin, eli merkittiin nostoväen palvelukseksi, vaikka oli vannottu jo sotilasvala ja jotkut olivat saaneet jo korpraalin natsatkin.

Upseerit vain päättivät, että me kaikki olimme taas alokkaita, mutta valaa ei sen­ tään vannotettu uudestaan, koska sotilaspassiin oli minullekin merkitty, että olin van­ nonut sotilasvalan maaliskuussa 1944.

Lahdessa meni kuukausi, sen jälkeen tuli komennus Kouvolaan valmistavaan vies­ tikoulutukseen. Vapusta tuli sitten siirto Riihimäelle viestialiupseerikouluun.

Riihimäellä sain palkkioloman viikonlopuksi. Koska Helsinki oli lähellä, matkustin Annin luo viettämään lomaani. Vaikka Anni asuikin Väinämöisenkadulla alivuokra­ laishuoneessa, hän pystyi silti majoittamaan minut yhdeksi yöksi.

Anni vei minut kustannuksellaan syömään HOK:n ravintolaan Lasipalatsiin; ruo­ kai­ lupuitteet siellä olivat erittäin hienot. Meillä oli todella mukavaa yhdessä tuona vii­ konloppuna, olihan tämä ensimmäinen tapaamisemme sodan jälkeen.

Vähän tämän tapaamisemme jälkeen Anni kyllästyi Helsinkiin - vai loppuiko työ - ja muutti Yläneen Keihäskoskelle opettamaan kutomista Äidin sotaleskeksi jääneelle sisarelle Marille. Marin koneella hän myös kutoi Yläneläisille villaisia vaatteita.*

Ihan naapurissa asui ja asutti karjalaisia tuolloin asutusneuvoja Paavo Nurmi, ja romanssihan siitä puhkesi kukkimaan. Puolen vuoden seurustelun jälkeen olivatkin sitten vuorossa häät vuoden 1946 viimeisenä päivänä. Säästyivätpä vanhanpojan ja vanhanpiian veroista - siihen aikaan naimattomilla oli huomattavasti korkeammat ve­ rot, kuin naimisissa olevilla - jo vuodelta 1946.**

Minäkin sain niitä häitä varten lomaa, ja matkustin ensimmäistä kertaa Yläneelle.

Vuoden 1946 keväällä Isä ja Äitikin jättivät Vihtarin ja muuttivat Vuohijärvelle Kouvolan pohjoispuolelle. Vuohijärvellä oli saha, joka toimi vuoden ympäri. Se oli edellisiä parempi työpaikka, koska siellä ansiot eivät katkeilleet.

Vanhempieni ensimmäinen asunto Vuohijärvellä oli kaukana työpaikasta. Sen asunnon vuokran asemesta isän tehtäviin kuului valvoa, ettei kukaan kalasta vieressä olevassa koskessa, se kun oli helsinkiläisten varakkaiden lohensaalistuspaikka ja yksi­ tyisomistuksessa. Isä piti kyllä koskea vartioidessaan huolen myös siitä, ettei omasta pöydästä puuttunut kalaa. Kävin kerran lomallani käymässä siellä heidän mökillään, eikä sieltä lohta puuttunut; sitä löytyi niin paistettuna kuin suolattunakin.

Työhön sieltä mökiltä oli paha kulkea; neljä kilometriä kinttupolkua. Niin he sitten muuttivat työmaan lähelle heti, kun saivat asunnon.

Isä sai järjestettyä tuttavansa tilalleen asumaan siinä mö­ kissä ja koskea vartioimaan, __________________________________________________________________________

* Mari oli hankkinut Annin kautta kutomakoneen    (käsivetoisen, siis manuaalisen; tämä vaan myö­ hemmille sukupolville selvityksenä) Helsingin Kutomolta ja Kravatilta, joka maahantoi ja myi niitä, sekä antoi opetusta kutomisessa koneella . Anni oli yksi noista opettajista. Anni oli ostanut myöhemmin lähtiessään lopullisesti HKK:lta - osin kyllästyttyään opettamaan maatalojen tolloja ja vastentahtoisia tyttäriä kutomaan koneella, osin johtuen tuosta Keihäskoskella juuri tuohon aikaan kortteeria pitä­ neestä asutusneuvojasta - itselleenkin kutomakoneen tilpehööreineen    ja ryhtynyt sitten kutomaan omalla ko­ neellaan omaan ’piikkinsä’.

** Itse asiassa, eivät säilyneet tuolta vuoden -46 verotukselta: Uudenvuoden aattona 1946 oli ollut lumimyrsky ja tiet olivat olleet niin tukossa, etteivät Anni ja Paavo, eikä muukaan hääväki, ollut päässyt kirkkoon, vaan olivat    joutuneet kutsumaan papin    Marin ja Hiljan kotiin. Mutta eipä pappikaan ollut päässyt tulemaan ennen kuin Uudenvuoden päivänä, vaikka silloinkin oli yhä myrskynnyt niin, että pa­ pin kyytiä maksaessa, oli tuuli vienyt Paavolta kädestä valmiiksi varatut    pirssirahat. Hääpäiväänsä Anni ja Paavo viettivät - viettivät ja viettivät, miten viettivät; Paavo oli aina sitä mieltä, että se hääpäi­ vänvietto meni siinä samalla Joulun kanssa, silloinhan jo lahjat jaettiin - aina vuoden ensimmäisenä päivänä. (puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)

ja niin kaloja kulki sinne uuteenkin asuntoon kylän keskelle; tosin jo har­ vempaan tahtiin.

Tammikuun 11. päivänä 1947 pääsin siviiliin ja menin vanhempieni luo Vuohijär­ velle. Sain heti sahalta töitä; ei siihen aikaan vielä työttömiä ollut. Työ jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi; jo toisena työpäivänäni tuli herran näköinen mies vinoilemaan. Kun käsissäni oli jo seitsemäntoista rakkoa, niin pinna ei sitä kestänyt, vaan se paloi. Siitä paikasta menin konepäällikön pyytämään lopputilin. Konepäällikkö koetti houkutella jäämään sanoen, että ei siitä herranketkusta kannata välittää; se on vaan näiden tehtai­ den ymmärtämätön omistaja.

Sain kuitenkin vielä samana päivänä neljäntoista tunnin palkan käteeni ja lähdin Vuohijärveltä saman tien.

Raha riitti juuri matkaan sinne Keihäskoskelle, missä Annikin nyt jo Paavonsa kanssa asui. Myös Äidin veljet Antti ja Jussi raivasivat ja rakensivat siellä Keihäskos­ kella kylmiä asutustilojaan. (Paavo oli lohkonut heille nuo tilat jo ennen kuin oli tavannut Annin)

Menin ensin Jussille töihin kaatamaan ja sitten veistämään pirtin hirsiä. Kun hirret tulivat veistettyä ryhdyimme kokoamaan niistä päärakennuksen runkoa. Rakennuksen tultua vesikattoon olin sitten enempi Antti-enon hommissa pellonraivauksessa.

Kesällä -47 menimme Annin kanssa Turkuun ostoksille. Turussa Anni houkutteli minutkin mukaansa Maarian kirkon hautausmaalle, jonne hän vei ostamansa ruusun Rainerin haudalle. Itkimme siellä yhdessä muutaman minuutin.

Rainer oli Annin sotaromanssi, jonkun tiedon mukaan (ainakin Annin oman puheen mu­ kaan) Annin kihlattu. Minun arvioni mukaan kihlautumista oli suunniteltu, mutta he eivät ehtineet sitä toteuttaa, kun Rainer kaatui perääntymisvaiheen aikana kesällä 1944.

Enteellistä oli, että Rainerinkin sukunimi oli Nurmi. Ehkä tällä episodilla oli vai­ ku­ tusta siihen, että Annin vanhin, syksyllä 1947 syntynyt poika sai nimekseen Seppo Rainer. (Annin kertoman mukaan Sepon toinen nimi ’Rainer’    johtuu juuri Annin kaatuneen kihlatun nimestä. Anni oli kertonut Paavollekin syyn siihen, miksi hän tahtoi poikansa kastettavan juuri Seppo Raineriksi)

Syksyllä työt Yläneellä loppuivat, oli lähdettävä työn perään Pöytyälle. Pöytyältä sain työtä noin kuukaudeksi. Kun sekin sitten joulukuussa loppui, matkasin taas van­ hempieni luo Vuohijärvelle. Ei siellä suurehkossa firmassa vanhoja muisteltu, vaan sain heti töitä.

Isä silloin Vuohijärvellä asuessaan piti joka viikko yhden iltapäivän vapaata, koska hänellä oli asiaa Kouvolaan alkoholia ostamaan. Mistäs sitä viinaa muuten maapaik­ kakun­ nalla olisi riittänyt?

Isä sai työpaikaltaan useita varoituksia luvattomista poissaoloista. Ensin varoitukset olivat suullisia, mutta lopulta kirjallisia. Sen aikaisten sääntöjen mukaan kolmannesta kirjallisesta varoituksesta seurasi lopputili, mutta ukko ei varoituksista välittänyt, vaan käski pomon pyyhkiä niillä perseensä.

Syynä tähän Isän piittaamattomaan asenteeseen saattoi olla työvoimapula, koska silloin ei ollut työttömiä rivissä tilalle tulemassa, vaan työvoiman saanti oli parem­ minkin ’kiven takana’.

Jälkeenpäin Isä sitten kehui minulle, kuinka hän oli uskaltanut myydä sitä Kouvo­ lasta hakemaansa viinaa, vaikka siitä olisi voinut joutua vaikka linnaan. Vaikka asuin siellä heidän luonaan vuonna 1948 kahdeksan kuukautta, en hänen viinanmyyntiään nähnyt. Joskus tarjosi sentään vähän minullekin.*

Minulla vaan Yläne oli aina mielessä, kun Liisa, jonka kanssa oli pidetty seuraa (Liisa oli tie­ tääkseni asutushallituksen töissä Paavon eräänlainen sihteeri, joka hoiteli Paavon toimis­ tossa paperi­ hommia, kun Reino tuli pakkakunnalle - Liisa oikaiskoon, jos olen väärässä - ja siellä se lempi oli lei­ mahtanut) keväästä saakka. Juhannuksena 1948 sitten mentiin ostamaan kih­ lat.

Kihloissakaan ei ole kiva olla (Kännissä ja kihloissa on aina kiva olla. ((vanha hämäläinen sanonta)), kun välimatkaa on 350 kilometriä.

Elokuussa hakeuduin lähemmäksi Ylänettä kun muutin Viialaan; Viialasta oli Ylä­ neelle matkaa enää noin sata kilometriä. Nyt pystyin pistäytymään morsiameni luona jo lähes joka viikonloppu.

Vuoden 1946 keväällä meidät sitten vihittiin Yläneen kirkossa ja häät pidettiin Portaanpää -nimisessä seurantalossa. Häät olivat suurelliset, parisataa vierasta, ja kuokkavieraat päälle; Äidin, ja ehkä vähän minunkin ihmeeksi.

Häiden jälkeen Liisa sai työpaikan Loimaalta ja muutti sinne. Kuukautta myö­ hemmin sain minäkin töitä samalta paikkakunnalta, ja niin muutimme yhteen.

Asuttiin sitten Loimaalla samassa talossa ** päivälleen yhdeksän vuotta, kunnes muutimme tänne Naantaliin, josta tuli sitten meidän pysyvä kotipaikkamme.

Kari syntyi vuonna 1951, Päivi 1958 ja Virve 1963.

Nimestä ’Kiiski’ luovuin vuonna 1953. Syy luopumiseeni oli, että minua oli suku­ nimeni tähden kiusattu koulussa koko koulunkäyntini ajan, ja ajattelin, että enää ei minun lapsiani ainakaan nimen takia kiusata.

Luulen, että nimen vaihto ja valinta on ollut hyvä, vaikka nimen muuttaminen oli vielä silloin aika vaikeaa ja kallistakin.

Paavon työ asutusneuvojana loppui, kun vuonna 1950 karjalaisten istuttaminen maanviljelijöiksi tuli valmiiksi. Paavo haki Pienviljelijöiden Keskusliiton Keski-Suomen piirin toiminnanjohtajaksi (piirikonsulentiksi) ja saikin sen toimen. Näin tuli heillekin muutto Yläneeltä. He muuttivat Jyväskylän laitakaupungille Köhniön kaupunginosaan omakotitalon yläkerran huoneisiin. Kävimme Liisan kanssa kyläile­ mässä heidän luonaan Jouluna 1950 (Tuolloin Anni, Paavo ja Seppo sekä lokakuun viimeisenä päivänä syntynyt vauva, joka oli saanut nimekseen Hannu Paavo, olivat joutuneet muuttamaan parin ta­ lon päähän toisen talon yläkertaan, koska ensimmäinen vuokraemäntä ei ollut suvainnut vauvanpyyk­ kiä pihallaan.)

Keväällä 1951 he sitten muuttivat pois Jyväskylästä Petäjäveden Kuohun kylään __________________________________________________________________________

* Tuohon aikaan Vilppo oli vielä itsekin vielä joskus viinaa ottanut, mutta ei ollut koskaan ollut hu­ malassa pahapäinen. Vaan selvinpäinpä - tämä on Kaisan itsensä kertomaa - kävi joskus vaimoonsa kä­ siksi. Sitten kerran, olisiko ollut vuonna -48, vai aikaisemmin, kun Kaisa oli ollut tiskaamassa, Vilppo oli suutuspäissään yrittänyt lyödä Kaisaa. Kaisa ei ollutkaan ollut enää alistunut miehen hakattavaksi - Vilppoa fyysisesti vahvempikin kun oli - vaan    oli kääntynyt ja kajauttanut käteensä osuneella emalisen maitohinkin kannella Vilppoa kaljuun. Tämä kohtauksen jälkeen Vilppo oli enää uskaltanut vain ’huoritella’    Kaisaa, niin kuin muitakin naisia; mm. tytärtään Annia. Tuo ’huorittelukin’ loppui, kun Anni näytti Vilpolle kohta, asuessamme Vääksyssä Suivan talossa, kun Vilppo asui jo pääosin meillä, Anni-tyttärensä perheessä, missä ovi on. Myöhemmin Vilppo ei uskaltanut Kaisaakaan sanoa kuin ’hulluksi ämmäksi’, ’vörmuntariksi’ ja ’arentaattoriksi’.

** Talo oli limonaatitehtaan kuorma-autonkuljettaja Mäkisen ja hänen vaimonsa omakotitalo; sen yläkerta. Kerran, kun olimme vieraisilla heidän luonaan, Liisa kauhisteli asunnon ikkunasta näkyvän viljavaraston korkealla seinällä maalarinkelkassa touhuavaa miestä. Kun Reino palasi töistä, Liisa hirvitteli, että onneksi Reinon ei tarvinnut olla töissä niin vaarallisessa paikassa. ”Ei minun enää täydykään, kun sain sen homman tänään jo valmiiksi.” (puhtaaksikirjoittajan huomautuksia)

vuokralle taloon, jossa oli vähän peltoa sekä rakennuksia, joissa voi pitää karjaa ja ka­ noja. Kanoja he hankkivatkin heti sekä myös pari lehmää; hevonenkin heillä siellä oli. Paikka oli eritäin syrjäinen, noin viisi kilometriä Kuohun asemalta jalkaisin korpitie­ tä.*

Uskon tämän muuton tarkoituksena olleen kohottaa perheen elintasoa. Anni oli vielä ostanut kutomakoneen ansaitakseen kutomalla lisätuloja, hän kun homman hallitsi.

Syrjäinen asuinpaikka ei Paavon työtä häirinnyt, hänhän ajeli moottoripyörällään pitkin suurta piiriään.

Olimme Liisan kanssa siellä Kuohulla kylässä ehkä vähän pitempään, kun Anni opetti Liisankin kutomaan; ja minä opin siinä ohessa. Tilasimme sieltä samasta paikasta, mistä Anni oli omansa ostanut, kutomakoneen meillekin.

Kävin sillä samalla reissulla Paavon kanssa Jyväskylän torilla myymässä kanamunia. Munien hinta oli silloin kova, aivan toinen, kuin nyt, kun kananmunat ovat polkumyynnissä.

Kun Liisa sai koneen ja Annilta opin, hän harjoitti sitä työtä ainakin viisitoista vuotta. Minäkin vuosien1957 - 1958 pahana työttömyystalvena kudoin päätyökseni monta kuukautta.

Annin ja Paavon tie toi vuoden 1953 keväällä etelään päin Vääksyyn Suivan taloon kurkun kasvattajaksi ja karjafarmariksi. Nyt kanamunantuotantokin oli jo suurisuun­ tai­ sempaa, kanoja oli satoja ja munat osti Lahden Osuuskauppa. Torille ei enää ehtinyt kukaan.

Taas olimme Juhannuksena Annin vieraina. Juhannusjuhlia vietimme Vääksyn Ka­ navanniemessä; siellä Lenita Airisto keikisteli uutena missinä, eikä tiennyt vielä, mikä hänestä tulee isona.

Sinä kesänä kurkut kasvoivat ja kävivät kaupaksi, mutta seuraavan kesänä koko sato meni pilalle, kun kurkuista tuli karvaita, eikä niitä voinut myydä. Koska kasvi­ huoneiden lämmityskustannukset olivat korkeat, eikä tuloja tullut, oli kurkunkasvatus lopetettava ja tuotanto siirtyi kokonaan karjan ja kanojen varaan. Oli jonakin vuonna joku kalkkunakin.**

____________________________________________________________________________

* Anni ja Paavo sekä me pojat muutimme tosiasiassa Korpilahden pitäjän Sarvenperän kylään , Pel­ tola -nimiselle pientilalle. Mäkistä maan­ tietä kuusi, seitsemän kilometriä Kuohun asemalta etelään. Kai sieltä Kuohulle pääsi myös metsiä pitkin, mutta kun Paavo ajoi BSA -moottoripyörällä, hän käytti mieluummin maantietä. Maitoautokin kulki mökin ulko-ovelta mitaten parinkymmenen metrin päästä. Linja-auto kulki kahdesti päivässä kumpaankin suuntaan. Lähin maatalo oli Muuttola. Sen muistan, koska olin äiti-Annin kanssa tuossa talossa käytyämme esittänyt tohkeissani muille, että ’Muuttolassa on takkunoita!’

Meillä oli Sarvenperällä kaksi nutipää lehmää Ystävä ja Lysti sekä Lystin vasikka Lemmikki. Hevo­ nen oli tamma ja nimeltään Liisu. Lampaita oli pässi ja uuhi, kanoja parisen kymmentä. Lisäksi meillä oli Karjalan karhukoiran ja Saksan paimenkoiran yhdistelmäkoira Kemu. (puhtaaksikirjoittajan huo­ mautus)

** Ei ollut muistaakseni meillä Suivassa ’talkkunoita’, naapurissa Kotakalliossa oli. Meillä oli han­ hia - kaksi hanhikukkoa: Isokukko ja Osku, sekä joskus jopa lähes parikymmenpäiseksi noussut hanhi­ kanaparvi. Hanhet ovat kanankasvattajan kannalta kätevämpiä, kuin kalkkunat, koska niiden poikasik­ sihaudonta onnistuu hautomakoneessa suunnilleen samassa lämmössä ja kosteudessa, kuin kananpoiki­ enkin.

Kerronpa tässä samalla, tuskin Reinokaan sitä pahakseen panee, vähän enemmän Suivan ajasta; olihan tuo Suiva Ilkan syntymäkoti, ja Anna-Marialtahan Reino sai kimmokkeen näiden muistelmien kirjoittamiseen.

Juuri armeijasta kotiutunut Jorma Oksanen oli saanut vain muutamaa kuukautta ennen meidän muuttoamme Suivan talon perinnöksi enoltaan Lahden Lyseon luonnontieteiden lehtori Sivéniltä, ’Suivan lehtorilta’. Lehtori Sivén oli saanut surmansa tukehtumalla edellisenä talvena, kun kasvihuo­ neiden kattilahuoneen katolta olivat lumet tulleen hänen niskaansa. Jormalla oli siihen aikaan koko Suomessakin harvinainen sodanjälkeinen jenkkirauta Ford Vedette. Sen hän vaihtoi Saab 92:seen jolla jopa sijoittui Jyväskylän Suurajoissa. Jatkossakin Jorma ajoi rallia, milloin minkin merkkisellä autolla.

Muuttomatkasta Peltolasta Suivaan muistan kuorma-auton hytin ja sen, kun isä-Paavo meni kesken matkan Kemun kaveriksi lavalle.

Vuokratessaan Suivan Paavo osti samalla talonirtaimen sekä talossa olleet neljä aushire-lehmää, joita minä pidin ’pojoina’, ne kun olivat sarvipäitä . Kun lehmälukuun lisätään mukanamme olleet Ys­ tävä ja Lysti sekä ensi kertaa poikiva hieho Lemmikki ja Ystävän vasikka Mielikki, oli Suivan navetassa jo ensimmäisenä vuotena parsi täysi, eli kuusi lypsävää sekä hieho ja vasikat. Yksi ’pojoista’ täytyi viedä teuraaksi jo syksyllä, koska se oli vanhuuttaan maho.

Muutamaa sikaakin pidettiin joku vuosi. Yhden emakon nimi oli Ellu, ja me pojat ratsastelimme sillä, vaikka se oli kiellettyä. Joulupöytään Ellukin sitten myöhemmin joutui. Kanoja oli parhaimmil­ laankin vain 100 - 200, mutta koska meillä oli hautomakone, kananpoikasia myös myytiin uskoen, että ainakin joka toinen niistä on kana.

Kasvihuoneviljelyä ei toki kokonaan unohdettu ja kurkkuakin yhä kasvateltiin - tosin vähässä määrin -, mutta tomaattia tuotettiin joskus myyntiin melko hyvinkin. Parhaan tuoton antoi kasvinviljelyssä kui­ tenkin keväinen taimituotanto lämpölavoissa. Anni viljeli ja kouli niin kukkien kuin kaalienkin taimia; tomaatintaimia unohtamatta.

Hevoselle, Liisulle, kävi köpelösti. Liisu päästettiin heinänteon aikaan ruokatauon ajaksi valjaistaan ja laitumelle syömään. Laitumen läpi kulkeva puhelinjohto oli pudonnut lähes maahan ja Liisu sotkeutui siihen toisesta takareidestään. Johto ehti hangata Liisun rimpuillessa reisilihaksen lähes poikki ennen kuin kukaan ehti hevosen avuksi. Eläinlääkäri sanoi, että lihaksen olisi voinut ommella, mutta hevosen toipuminen olisi kestänyt ainakin vuoden, eikä sittenkään olisi varmaa, tulisiko Liisusta enää työhe­ vosta. Liisu joutui makkaratehtaalle.

Liisun tilalle Paavo osti Hollolan Vedentaan kylästä ruunitetun entisen ravurin nimeltä Lippa. Lippa ei ollut Liisun veroinen työhevonen, eikä se koskaan esimerkiksi oppinut vetämään parihevosena naa­ pu­ ritalon Pirppulan hevosen kanssa auraa; Liisu osasi sen. Paavo joutui jatkossa teettämään kyntö­ työt Iso-Laakkalan talon traktorilla, jota ajoi Iso-Laakkalan renki. Vasta viimeisenä Suivan vuo­ tena meille hankittiin oma traktori: petrolikäyttöinen Fordson Major, vuoden -50 mallia.

Kasvihuoneen vieressä ollutta mökkiä vuokrattiin monena vuotena muille perheille; minä muistan ainakin neljä perhettä. Eräs vuokralainen oli nimeltään Merisalo. Merisalon perheen pää, metsuri Usko,    ei ollut niitä kaikkein rehellisimpiä ihmisiä ja koiramme Kemu oli sisäistänyt vahtikoiranvirkansa oivasti. Kemu laski kulkijat sisään päärakennukseen, mutta ulkorakennuksiin ei vieraalla ollut Kemun irti ollessa asiaa. Parikin kertaa Anni yhytti Usko merisalon navetan maitohuoneesta, kun Kemu ei ollut päästänyt miestä ulos. Sitten kesällä Kemu hävisi. Se löytyi viikon päästä kuolleena Pirppulan metsästä. Sen selkäranka oli lyöty poikki ja sen nahkassa sekä kuonossa oli pokasahan jälkiä. Merisaloahan teon tekijäksi epäiltiin, mutta ei pystytty todistamaan. Ainakin minulle Kemun kuolema oli kova paikka, Koska Kemu oli meidän, varsinkin minun, kaveri.

Reino ja Liisa vierailivat, Kari oli tietysti mukana,    joinakin Jouluina Suivassa. Yhden joululahjan jota epäilen heidän tuomakseen muistan, se oli kuminen sammakko, joka loikkasi, kun siinä sammakossa letkulla kiinni olevaa kumipalloa puristi. (puhtaaksikirjoittajan löpinöitä)

8. LUKU, Isän ja Äidin siirtyminen pois sahatöistä

Isän ’ura’ raamisahurina loppui vuonna 1951, 57 -vuotiaana, kun hänet siirrettiin pois raamilta hänen mielestään toisarvoisiin töihin.

Siirron syynä oli se, että kun sahuri on sahan tuotannossa avainasemassa, ja kun Isälle oli ikää jo kertynyt, niin sahan tuotanto laski.*

Isän kunnia ei kestänyt sekalaisia töitä, kun hän oli niin pitkään ollut sahuri. Niin Isä lähti Vuohijärveltä ja meni Annin ja Paavon riesaksi jo Kuohulle (lue: Sarvenperälle), muutti sitten mukana myös Vääksyyn ja sieltä Kalkkisiin.

Isä autteli ehkä vähän Paa­ voa talon töissä (ainakin ajoi mielellään heinäpellolla hevosta, mutta ei tykännyt esimerkiksi lanata ja mullata    perunapeltoa). Joskus hän kävi jonkun päivän naapuritaloissa ansiotyössäkin, että sai vähän rahaa. Lienee myös Paavo antanut hä­ nelle vähän rahaa, ja matkarahat kokoon saatuaan hän matkusti Pöytyälle veli-Jaskaa katsomaan. Siellä ei Isää kauan ruokittu ja niin oli taas mentävä Annin ja Paavon luokse. Sitten taas Pöytyälle, ja taas takaisin, jne. **

Sitä reissaamista kesti elä­ keikään asti, eli kahdeksan vuotta. Saatuaan eläkkeen Isä kehui minulle, että nyt on hyvä olla, kun rahaa tulee joka kuukausi.

Isän jo lähdettyä Vuohijärveltä sairastui Äiti syöpään. Häneltä poistettiin toinen rinta 53 -vuotiaana. Myös Äiti oli melko pitkän toipilasajan Annin vaivana. Äiti parani syövästä täysin, eikä se häntä sen jälkeen vaivannut.

Parannuttuaan hän lähti takaisin Vuohijärvelle entiseen työhönsä. Oli siellä sitten vuoteen 1963, jolloin hän sai eläkkeen. Äiti oli ollut ne vuodet erittäin nuukana ja säästänyt rahaa.

Palattuaan Vuohijärveltä Kalkkisiin (meidän perhe muutti Kalkkisiin Vierulan taloon vuonna 1959, ja Kaisa lähti Ilkan synnyttyä vuonna 1955 Vuohijärvelle Suivasta. Mutta kävihän hän pari kertaa toki lomillaan Kalkkisissa, että kai se oli palaamista; ainakin tyttärensä perheeseen palaamista) Äiti

____________________________________________________________________________

* Lisäsyynä oli ’automaattiraamien’ tulo sahalle, ja niillä ei ollut enää tärkeää, mistä Vilppo oli sa­ hurina ylpeä, saada puunrungosta mahdolli­ simman paljon kelvollista puutavaraa, vaan jatkossa oli tärkeintä, kuinka monta runkoa sai menemään sahasta läpi. Lisäksi sahuri istui ’automaattiraamilla’ sahatessaan runkoa sahanraamiin työntävän kel­ kan päällä rungon perässä. Vilppo ei suostunut istu­ maan tukin perässä, koska ei voinut olla varma, josko kelkka pysähtyisi joka kerta ajoissa, jotta sahuri ei joutuisi sahan teriin.)

** Vilppo nimitti Paavoa Suivan aikaan ’herraksi’, eikä suinkaan kunnioittavassa mielessä. Vilppo milloin omisteli kirveitä, koska oli käyttänyt niitä pajalla, milloin moitti ruokaa. Sitten kerran, kun Vilppo ruokapöydässä sanoi ruoasta, että se oli samaa, kuin ahavaa haukkaisi, sai Paavo tarpeekseen ja talutti Vilpon korvasta ulos haukkaamaan sitä ahavaa. Vilppo siitä kohta veli-Jaskaan ja oli siellä kevääseen. Palatessaan Suivaan hänellä oli mukana ’herraa’ hirvitelläkseen yksipiippuinen haulikko ja sekarotuinen pystykorva Pirre. Aikoi kuulemma ryhtyä metsästämään. Hän lähtikin Oksasen Jorman ja koiransa kanssa siitä metsälle, ja sitten kun Jorma ampui omalla haulikollaan lintua, koira tuli kuin ammuttuna takaisin ja piiloutui pariksi päiväksi hevostallin valjashuoneen alle (talli toisin toimi meillä kanalana). Anni totesi, että niin on koira rohkea, kuin isäntänsäkin.

Anni soitti kohta nimismies Pitkäselle, että tämä hakisi Vilpolta aseen pois. Nimismies tuli, löi hau­ likkoon lapun ’ulosmitattu’ ja vei pyssyn. En tiedä, oliko Vilpolla jotain ulosmitattavia velkoja, vai oliko tuo ulosmittauslappu vaan joku toimituksen virallistamistoimi.

Pirre oli Vilpolla vielä Kalkkisissakin, ja kun Vilppo oli tottunut tönkkösuolaiseen ruokaan, syötti sitä koiralleenkin. Asuessaan Kaisan kanssa jonkun aikaa meidän muutettua jo Vääksyyn naapurin, joiden nimi oli Karjalainen, pihamökissä, osti kaupasta itselleen ja koiralleen usein eläkepäivänään vähän isomman erän valmiiksi suolattua lihaa - Kaisa ja Vilppo olivat osin omissa sapuskoissaan, joten Kaisa ei sitä syönyt - lisäsi siihen melkein joka päivä suolaa, ettei se vaan pilaantuisi. Pirre kuoli sitten munuaisvi­ kaan sen Karjalaisten pihamökin alle. (puhtaaksikirjoittajan jorinoita)

osti Annin ja Paavon vuokratilan vierestä (kun Vierulan viisivuotinen vuokra-aika oli vuonna -64 tullut täyteen ja me olimme jo muuttaneet takaisin Vääksyyn, nyt Honkaperäntielle) kolmihuo­ nei­ sen mökin säästörahoillaan. Siinä mökissä Isäni ja Äitini sitten asuivat Isäni kuole­ maan saakka vuoteen 1972.

Anni näki Isän päältä, että tämä oli sairas ja pakotti tämän lähtemään sairaalaan. Annin kertoman mukaan Isä katsoi taakseen ja sanoi: ”Oishan tuossa vielä talven olt, ku tuli puutki hommattua.” Seuraavana päivänä hän oli ollut jo tajuton, eikä siitä enää toipunut. Munuaiset olivat lakanneet toimimasta.

Anni ja Paavo asuivat Kalkkisissa tietääkseni 6 vuotta (5 vuotta). Siellä emme Liisan kanssa lainkaan käyneet, koska meillä oli kova tekeminen omissa ympyröissämme, kun ensin rakensimme Luonnonmaalle mökin; kaksi huonetta ja sauna valmistui vuonna 1959. Se oli heti neljälle hengelle liian pieni. Jo vuonna 1961 ostimme tontin mantereen puolelta, vuonna 1962 aloitettiin toisen talon rakentaminen; tämä talo val­ mistui 1964. Rakennusala tässä on jo 130 m2, mutta pieni tästäkin tuli. Emme ehtineet tähän muuttaakaan, kun tuli perheenlisäystä viides henkilö. Ahdasta oli aluksi, mutta nyt on jo tilaa kahdelle lähes 100 m2.

Tämän muistelon kirjoittamisen idean antoi Anna-Maria isoäitinsä ja minun sisa­ reni Annin hautajaisissa kesäkuussa 1997, kun olin kertonut jotain vanhaa tarinaa. Hän pyysi, että kirjoittaisin muistiin niitä vanhoja asioita.

Olen tässä yrittänyt kertoa Anna-Mariaa varten hänen isoäitinsä elämästä. En kui­ tenkaan ole tiennyt siitä niin kovin paljon, koska meidän veivät usein kovin eri suun­ tiin. Näin tähän sepustukseen on väkisinkin seonnut paljon koko sukujen historiaa, vaikka olen koko ajan yrittänyt lyhennellä.

Naantalissa 27.12.2002

Reino Rainetsalo

Mukana seuraa kopio 62 vuotta sitten kirjoittamastani ’matkakuvauksesta’, mat­ kasta Karjalasta Viitasaarelle. Se on lyhentämättäkin mielestäni aika lyhyt, mutta siitä kyllä selviää miksi hevoset jaksoivat Savonlinnaan saakka.

Kyseinen kirje on osoitettu Jussi-enolle. Hänen tyttärensä Aino toi sen minulle hil­ jakkoin. Se oli löytynyt Jussi-enon kuolinpesän tavaroita tutkittaessa.

Tämä kirjoittaminen ei kestänyt näin kauan; tämä vain unohtui kaappiin lähes nel­ jäksi vuodeksi puhtaaksikirjoittajan puutteen vuoksi, ja muistui taas mieleen, kun kuulin, että Anna-Maria aikoo avioon.

sama

Reino lähetti kirjoituksensa minulle viime vuoden puolella Joulun jälkeen, ja olen tätä puhtaaksikirjoittanut omiani väliin laitellen nyt tammikuun viikonloppuisin.

Vaikka Reino sanookin häpeävänsä tätä ’sepustustaan’, ei tässä ole mitään häpeämistä. Tarinankerronta on sujuvaa ja    tapahtumat on kerrottu niin, että lukijalle helposti selviää, mikä on tapahtumien aikajärjestys.

Mielestäni olisi suotavaa, että jokainen kirjoittaisi jälkipolville, jos ei koko elämäänsä, niin ainakin pääkohdat ja itselleen tärkeät asiat. Mitä useampi muistelee, sen oikeampaa on tuleva historiankirjoitus.

Lähetän tämän sähköpostina tai levykkeenä Sepolle Ruotsiin sekä Anna-Marialle. Tässäkin mukana olevalta levykkeeltä voi muu suku kopioida itselleen oman kappaleensa, vaikka Reinon itsensä omin käsin kirjoittama käsikirjoitus on toki arvokkain.

Kotkassa 25.1.2004

Hannu Nurmi

puhtaaksikirjoittaja

Luovutetun Karjalan karttoja löytyy mm. osoitteesta www.luovutettukarjala.org