MERIKAPTEENI ENSIO OLUT

Vuoden 1911 paikkeilla palanut Kotkan
palovartiotorni Palotorninvuorella.
Jutun kertomuspaikka oli
Palotorninvuoren tuolla puolen,
kuvan ottopaikasta kuvan 
suuntaan noin 1 km

Kaksi vanhaa kotkalaista purjelaivakauden merikapteenia Ensio Olut ja Olli Vaara istuivat Vappupäivänä vuonna 1909 Pohjoismaisen Osakepankin – sittemmin Satamakonttorin – takapihalla, nykyisen Ravintola Kairon sijaintipaikan naapurissa sijainneessa  – Ravintola Kairo ei ollut vielä nykyisellä paikallaan; sitä ei ollut vielä edes perustettu, vaan se avaattiin vasta vuonna 1932 Kirkkokatu 10:ssä – Raittiusravintola Universal-gardenissa vappusimaa maistellen valehtelemassa tehden välillä teehen pirtukuppia omista eväistään.

Raittiusravintola Universal-garden
on sijainnut tuolla pihamaalla.
Kuvassa oikealla Ravintola Kairo

–             Oli ne laivojen täkit pitkän merimatkan aikana aamuisin vaan aika sottaisia ja liukkaita paikkoja; varsinkin Etelämerellä, jossa miehistö mieluummin nukkui kannella, kuin haisevissa oloissa kannen alla, jossa kuhisi syöpäläisiä, merikapteeni Ensio Olut aloitti jutustelun.

Kovia paineita kokeva

purjelaivakauden

meripoika

      –             Niin, hitto, myrsky ja mylväys! Ensimmäiset pari viikkoa satamasta lähdön jälkeen menetteli, mutta näillä puolenkin vuoden pituisilla purjehduksilla merimiehillä alkoi paineet kasvaa. Kun selkäsaunatkaan eivät enää auttaneet, oli taivahan ihme, että työt laivalla saatiin yleensäkään tehtyä; miehet vaan sotkivat koko laivan. En tiedä mitä olisi pitänyt tehdä, merikapteeni Olli Vaara jatkoi.

Merikapteeni Ensio Olut hymyili toverinsa jututtelulle, ja alkoi kertoa tarinaa, jonka oli aloittanut:

Vahoja tynnyreitä

    –            Monenlaista konstiahan tuli kokeiltua, mutta paras kokeilemani temppu oli, että jaoin miehistön kahteen joukkueeseen. Sitten ostin Napolissa tynnyrintekijältä viitisenkymmentä uutta tynnyriä, ja hän toimitti ne vielä samaan hintaan alukselle. 

–            Kerroin miehistölle, että joukkue, joka täyttää enemmän tynnyreitä, voittaa pussillisen kultaa. Tuo määrä kultaa suunnilleen kaksinkertaisti voittaneen joukkueen palkkiot; näin joukkueiden sisäinen kuri piti huolen, että pisaraakaan ei roiskunut laivan kannelle, vaan jokainen tippa tiristettiin tynnyreihin. Jopa välisatamissa miehistö – vaikka houkutukset ovat miten suuret – huolehti sisäisellä järjestyksen pidolla, että mitään ei mennyt hukkaan.

Kultapussukka

–            No tuohan on aivan erinomainen tapa pitää alus puhtaana! Mutta ei ole helppoa hankkia sitä pussillista kultaa jokaisella matkalla!

–            Ei niin, vastasi merikapteeni Ensio Olut, mutta kertoi edelleen:

Molo Immacotella Veccia
on kai tuolla jossain.
Jaa, tämä kuva onkin
Montrealista, eikä Napolista.
Mutta ketä kiinnostaa...

    –            Aina, kun saavuin takaisin Napolin satamaan, käskin koota kaikki tynnyrit, niin täydet kuin vajaatkin, yhteen ja myin ne merivahana Molo Immacotella Veccia – kadun hämärällä sivukujalla aina samalle satamajobbarille. Tein minimaalisella panostuksella – ja vähällä vaivalla – hyvän voiton joka kerta.

     –            Ostin sitten siltä samalta tynnyritekijältä, jonka kanssa olin asioinut aiemminkin, taas joukon uusia tynnyreitä, ennen kuin lähdimme jälleen merille. 

Napolin satama

–            Ennen pitkää miehistö innostui tähän uuteen järjestelmään, ja niin tynnyri tynnyrin jälkeen alkoi täyttyä. Kun vihdoin saavuimme jälleen Napolin satamaan, myin tynnyrit valtavalla voitolla mitään kyselemättä taas sille samaiselle jobbarille.

–            Tämä on hienoa, ajattelin; ei aikaakaan, niin voin ostaa itselleni oman laivan!

–            Et sitten kuitenkaan ostanut laivaa? Mikä meni pieleen?

–            Tätä jatkui, matka matkan jälkeen. Sitten eräänä päivänä palasimme takaisin taas Napolin satamaan. Laskeutuessani alas laskusiltaa, yllätyin nähdessäni poliisit ja sen satamajobbarin raudoissa kaijalla odottamassa. Kun poliisit löivät sitten minutkin käsirautoihin, huusin:

Koska kuvaa sairaasta

paskiaisesta ei voi 

Googlen tiukoista

sensuurisäännöistä

johtuen julkaista, niin

tässä on lievempi muoto,

eli hapsenkakkiainen

     –            Mitä helvettiä tämä oikein tarkoittaa?!

     –            Sinä olet sairas paskiainen, poliisi huusi takaisin, ja toinen poliisi jatkoi:

     –            Muistatko, kun olet myynyt monta tynnyrillistä merivahaa tälle satamajobbarille?

     –            Toki muistan, sanoin.

Kynttilän tekoa

–            Tämä sutki on myynyt ne tynnyrilliset 
edelleen kynttilävahana 
kynttiläntekijälle.

–            Tapahtuikos siinä sitten joku isokin vahinko, 
kummastelin, koska tuollainen sumplaaminen oli Napolin 
sataman liepeillä ihan maan tapa; ei siinä ollut mitään kummaa.

Paksuna oleva napolilainen 
nunna. Kuva on selvästi

jostain1800-luvun

jälkipuoliskolta

       –    No, kynttiläntekijä sekoitti sen ostamansa merivahan kynttilävahana talin joukkoon, valoi kaiken kynttilöiksi, ja myi ne Pyhän Franciksen nunnaluostariin ”Taivahan Talikynttilöinä”. 
  

   –            Täältä näitä kynttilöitä toimitettiin  edelleen alueen muihin luostareihin, ja nyt kaikki Napolin maakunnan nunnat – abbedissat mukaan lukien – ovat sitten paksuna!