ENSIO OLUT JA WOIMA-SONNI

Keskeneräiseksi jäänyt Woima-sonni
Haminan Tervasaaressa

"Patu" Patanen ja
s/s Hyöky

Miina Äkkijyrkän (alun perin Riitta Loiva) ”Woima-sonni”, tai niin kuin Hyöky–laivan omistaja Jorma ”Patu” Patanen sanoo, ”sahapukkisonni”, on seissyt keskentekoisena, tarkemmin sanottuna, sonnin muotoon ladottuna lautakasana Haminan Tervasaaressa vuodesta 2008. Nyt sille on tullut lahtimääräys, eli se lyödään lihoik… eiku siis laudoiksi, jollei sitten vallan pilkkeiksi mene. Paitsi ehkä sen jalat. 

Woima-sonnin jalat näyttävät olevan kuusipuuta, joten ne eivät voi olla painekyllästettyjä. Painekyllästety puu on käsiteltävä ongelmajätteenä ja toimitettava Anjalankosken kaatopaikalle.

Jos ne kuitenkin ovat, kuten olettaa saattaa – Ensio Olut ei tosin ole käynyt paikalla, on nähnyt vain kuvia – käsitelty kreosootilla, eli kivihiilitervan tisleellä, nekin on toimitettava Anjalankosken kaatopaikan erityiskeräilyyn, koska kreosoottiöljyllä käsitellyn puutavaran käyttöä on rajoitettu komission asetuksen (EY) N:o 552/2009 REACH-asetuksen liitteen XVII muutoksella. Muutoksen mukaan kreosootilla kyllästetty puutavara on tarkoitettu vain ammattikäyttöön, ei yksityiseen kulutukseen.

Tamänkin sillan katavat rakenteet
saattavat olla kreosootilla
kyllästettyä puuta

Kreosootilla kyllästettyä puuta saa käyttää vain pysyvästi maaperään koskettavissa avojohtorakennelmissa (sähkö- ym. pylväät) ja ratapölkkyinä sekä silloissa tai muissa vastaavissa kantavissa ulkorakenteissa.

Kreosoottiöljyn käyttö muun puutavaran (esim. aitatolpat) kyllästämiseen ei enää ole sallittua.

Nautaeläinpatsasrakentaminen voitaneen tulkita ”ammattikäytöksi”.

Tervanpoltto.
Tervaa tehdään siis polttamalla näin avoimesti,
viinaa puolestaan keittämällä
salaa korpikuusen alla.

Jos Woima-sonni olisi valmistunut ja tervattu aika ajoin aidolla kuhmolaisella hautatervalla – senkin jalon taidon, siis tervanpolton, taitajia on yhä, ja tulee toivonmukaan myös olemaan, maassamme – olisi tuo haminalaisen nautakarjankasvatuksen muistomerkki seisonut Tervasaaressa aina hamaan, sukupolvien ajan, silloin tällöin aina keväisin kumeasti mylväisten, kun sen puisiin sieraimiin olisi kantautunut meren yli Kotkan Sunilan sellutehtaalta sellunkeiton rehevän kiimainen tuoksu.

Sunilan sellutehdas Kotkassa

   Tuo sellun sulotuoksu, jos mikä, saa ”Roslagin mahongilla”, eli hautatervan, vernissan ja puutärpätin sekoituksella sisäpuolelta ja ulkoa kuparinruskeaksi käsitellyn, urospuolisen lautatavaranautaeläinpatsaan hormonit hyrräämään!

Myös keittomaali, punamulta – Italian punainen, jos Ensio Olut olisi sävyä valitsemassa – olisi ollut oiva aine Woima-sonnin pintakäsittelyyn.

Vääksyn Mylly; sieltä saa ostaa
mm. Suomen  parhaita
kauraryynejä!

Tästä sitten löytyy, jos joskus hillitön himo iskee keittomaalin valmistukseen, Museoviraston hyväksymä, Vääksyn Mylly Oy:n ruisjauhoihin keitetyn punamullan valmistus- ja maalausohje sekä keittomaalien historiaa:

https://www.museovirasto.fi/uploads/Arkisto-ja-kokoelmapalvelut/Julkaisut/korjauskortti-12.pdf

Tuolta esimerkiksi voi tilata tekoainekset:

https://kauppa.kyminpalokarki.fi/category/61/maavarit

Ja vielä Perinnemestarin ohje:

http://www.perinnemestari.fi/index.php?id=65&id2=83&id3=103

Punamulta kestää isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, joten Woima-sonnia ei olisi tarvinnut olla joka vuosi maalaamassa; varjon puolella olisi käsittelyväli ollut noin parisenkymmentä vuotta, ehkä pitempikin; paahteisella kyljellä viitisen vuotta – jos joku koivu, lehmus, tai vaahtera kun olisi laitettu siihen auringon puolelle varjoksi, niin pitempi.

"Pää on kuin Haminan kaupunki"

Woima-sonni olisi voitu härittää – eli napata siltä pallit pois – ja laittaa lauta roikkumaan köydellä sen sarviin silmien eteen; näin olisi saatu muistomerkki Haminan kuntapäättäjille, jotka kulkevat kuin lautapäät härjät mölisten ikeellä yhteen kytkettyinä, turparenkaasta talutettuna sinne, minne niitä viedään näkemättä itse, minne ovat menossa. (vert. Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä: ”Te lautapäät härjät, te mylvivät sonninmullikat…”)

Sitten se kaikkein kauhein, mikä olisi voinut tapahtua, Ensio Olutta vallan hyytää jo ajatellessa:

Jos Kotkan kaupunki olisi hankkinut 14.000 eurolla sen Miina Äkkijyrkän autonpeltilehmän – sen nimeksi oli kai tullut Vilma – josta Ensio Olut kirjoitti tässä blogissa 4. syyskuuta 2010, niin kaiken muun vaivan lisäksi olisi vielä tullut joka kevättalvinen riesa ja rahankulu, kun autonpeltilehmä Vilmaa olisi täytynyt rahdata lavetilla Haminaan Woima-sonnille, koska seminologi, eli keinosiementäjä – kansanomaisesti kravattisonni – tuskin olisi suostunut naurunalaiseksi joutumisen pelosta autonpeltilehmää sahapukkisonnin sahanpurulla keinosiementämään.

Tämä autonpeltilehmä on näemmä sairastunut
poikimahalvaukseen pylläytettyään Kotkan
Vuorelankulman hyvinhoidetulle
nurmikolle mopoauton.

    Ja mitä näiden Miina Äkkijyrkän taideluomusten kiihkeän rakkaudenhetken hedelmänä olisi syntynyt? 

Puoliksi höyläämättömistä, tai puolipuhtaista laudoista, puoliksi ruosteisesta autonpellistä rakentuneita mopoautoja?