SUORAMARKKINOINTI

Suloääninen
suoramarkkinoija

Suloääninen suoramarkkinoitsija soitti tässä päivänä muutamana edellisvuoden loppupuolella eräälle Ensio Oluen tuttavalle – käytettäköön tuosta Ensio Oluen tuttavasta jatkossa ihan vaan, ei yksilösuojan, vaan yksinkertaisuuden vuoksi salanimilyhennettä ”OV” – bokserialushousuja ja vallan kokonaan ilmaiseksi markkinoiden. ”OV” vastasi suloääniselle suoramarkkinoitsijalle, että hänellä ei ole käyttöä bokserialushousuille, hän kun käyttää pitkiä kalsareita pääosan vuotta.

Suloääni

”OV” tykästyi kuitenkin suoramarkkinoitsijan suloääneen niin, että lupasi harkita, jos tuo suloääninen suoramarkkinoitsija keksii ilmaiseksi markkinoida joitain muita tuotteita, ehkä ilmaiseksi sitten saattaa tilata niitä.

”OV” jäi odottamaan ja kaipaamaan tuon suloäänisen suoramarkkinoitsijan soittoa.

Seitsemän karvahöylää varsineen

ja kaksi varaterää

Suloääninen suoramarkkinoitsija soitti uudelleen noin kuukauden kuluttua ja tarjosi lähetettäväksi ”OV:lle” ihan ilmaiseksi saksalaisvalmisteista viisiteräistä karvahöylää ja sukkaparia. Nyt ”OV” innostui ja tilasi kyseiset tuotteet. 

Meni Joulu ja meni Uusi Vuosi ja ”OV” odotti lähetyksiä saapuviksi. Viimein kolmas päivä tammikuuta posti toi ”OV;n” postilaatikkoon kaksi pakettia; toisessa oli nilkkasukkapari ja toisessa viisiteräinen karvahöylän teräosa ja sen varsi. Kummassakin paketissa oli lasku, kumpikin loppusummaltaan 0,00 € tasan!

Nilkkasukkia

Luonnollisesti ”OV” epäili, että laskuissa täytyi olla joku juju, jolla tietysti yritettiin häntä vaan jujuttaa ja lähettää kuukausittain suurin määrin sitten kalliita nilkkasukkia ja karvahöylän teriä, mutta tutkailtuaan netin keskustelupalstoja hän päätti vihdoin soittaa suoramarkkinointiasiakirjassa olleeseen lähettäjän palvelunumeroon ja sieltä varmistui, että mitään hämärää ei ollut tapahtumassa; samalla ”OV” sai ilmoitettua, ettei halua saada lisää nilkkasukkia eikä karvahöylän teriä.

Vihdoin ”OV” kokeili tuotteita ja seuraavana päivänä kertoi Ensio Oluelle, että karvahöylä oli erinomainen, ajeli hyvin, varsi oli hyvin käteen sopiva, terät liikkuivat kivasti ja terien väli puhdistui ihan vaan huutelemalla. Sukanvarret eivät puolestaan puristaneet ja muutenkin olivat ne mukavat jalassa.

Ensio Oluelle ikään kuin paukahti väkisin mieleen tuo vallan kauhea mielikuva ”OV:stä” ajelemassa partaa uudet sukat jaloissaan; olisipa ”OV” vaan tilannut myös ne ilmaiset bokserialushousut, niin tuo mielikuva ei olis ollut niin vallan kauhea!

Ella Kanninen ja sulosääret.
Mitä, taustalla on joku jätkä!
(kuvakaappaus Ensio Oluen ajatuksista)

Kuitenkin, koska ”OV:lla” ei ollut tuossa Ensio Oluen mielikuvassa noita boksereita, Ensio Oluen täytyi ryhtyä mielikuvittelemaan mielessään Ella Kannisen kauniita, pitkiä sulosääriä ja sai näin poispyyhittyä tuon karmean mielikuvan mielestään!

Akkurat – kuten jo muinaiset norjalaiset tapasivat ajatella – ajateltuaan aikansa Ella Kannisen pikiä ja kauniita sulosääriä ja hyvän matkaa reisiäkin Ensio Oluen muisti yllättäen siirtyi ammoisaan -70 –luvun alkuun, kaukaiseen aikaan ennen Ella Kannisen syntymää, muistamaan tuon ajanlaskumme lähes alkuvuosikymmenen ajan suoramarkkinointia.

Ella Kanninen, sulosääret
ja hyvän matkaa reisiä.
Ja yhä toi jätkä on
paikalla!
(kuvakaappaus Ensio Oluen
ajatuksista)

Tuolloin oli jo lähes koko Suomen puhelinliikenne, myös kaukopuhelinliikenne, siirtynyt automaattipuhelinkeskusten aikaan. Kuitenkaan ihan jokaiselta paikkakunnalta ei ollut suoraa kaukopuheluyhteyttä, vaan tällaiset puhelut täytyi tilata; kätevimmin tämä kävi Posti- ja Lennätinlaitoksen keskuksen kopeista, yksinkertaisemmin lennättimestä – ”lähettimestä”, kuten sitä me opiskelijapojat tuota laitosta hupaisasti tapasimme nimittää, koska niistä oli edullisempaa soittaa tilattavia kaukopuheluita, kuin TEKU:n opiskelija-asuntolan puhelimesta – kun täytyi soittaa kotipuoleen rintamaille ja maalikylille joistakin syrjäisiltä seuduilta, kuten esimerkiksi Joensuusta ja Oulusta.

LM Erikssonin näppäinpuhelin, jossa
on viimeksi valitun numeron toisto

Puhelinliittymät olivat kalliita lankapuhelinliittymiä, puhelinnumero veivattiin reikälevystä, eikä puhelinmarkkinointikaan vielä ollut tuolloin tullut kenenkään mieleen. 

Siro näppäinpuhelin, jossa oli viimeksi valitun numeron toisto, oli ehkä jo hankittu LM Erikssonilta suoraan Ruotsista jollekin vuorineuvokselle firman piikkiin.

Mobiran ARP-puhelin

ARP-puhelinten aika – puhumattakaan nyt NMT-, tai tätäkin edistyneemmän teletekniikan GSM-puhelinten ajasta – ei edes häämöttänyt yhdenkään tavallisen lankapuhelinnörtin, eli heikkovirta-asentajan märimmissäkään päiväunelmissa.

Autoilijan lippalakki

Tuohon ammoisaan aikaan suoramarkkinointia hoiti usein ihmisjoukko, jonka miehenpuolet käyttivät nahkatakkia, pussihousuja ja jatsarisaappaita. Lisäksi heillä oli usein Suomen Leijonavaakuna-, tai vaihtoehtoisesti Autoklubin, AK:n, tai YAL:n kokardilla varustettu autoilijan lippalakki päässään.

Pekka Kuosmanen

Tuosta tuon ajan suoramarkkinoinnista tulkoon kerrotuksi suoramarkkinointitapahtuma Kouvolan ohikulkutieltä Kuusankosken Keltistä. Ensio Olut oli Pekka Kuosmasen & ym. omistaman Eka-Asfaltti Oy:n palveluksessa "pienen" Barber Greene -levittimen, ”Pikku-Barberin”, myös 

"Pikku-Barberi" eli "Temppelikelkka"
 ja kaksiakselinen kuorma-auto,
jossa "Silestone"-merkkiset
renkaat paripyörissä

"temppelikelkkana" tunnetun asfaltinlevittimen työjohtaja-perä-, eli -palkki-, eli -liittamiehenä päällystämässä kapeaa ”jätkänpolkua”, eli reunaviivan ulkopuolelle jäävää, ajoradalta ulospäin kallistavaa tien osaa; varsinaista ajorataa vedettiin suuremmalla Blaw-Knox 90 –asfaltinlevittimellä. Tielle vedettiin silloin ensimmäistä bitumista kerrosta, kantavan kerroksen sidottua yläosaa, bitumisoraa, eli BS:ää, kuten sitä tuolloin nimitettiin – nykyisin sen nimitys on ABK.

Anekdoottina tässä ihan vaan tulkoon kerrotuksi, että Ensio Olut joskus muistelee erästä ehkä juuri tuon aamun – voi se olla jonkin muun aamun – tapahtumaa nyt jo vieläkin suuremmalla suurella hilpeydellä.

Yksi kuusankoskelainen kuorma-autoilija oli ajanut polkupyörällään autotallilleen ja heittänyt pyöränsä kuorma-auton lavalle aikomuksenaan jättää kuorma-autonsa työpäivän päätteeksi yöksi koneasemalle ja mennä sitten pyörällä kotiin.

No, sinnehän se oli unohtunut, kuoma-auton lavalle, ja kahdeksan tonnia suunnilleen satakuusikymmenasteista massaa päälle. Sieltähän se sitten löytyi, levittimen tuutista.

Arvaatte varmaan – tai voitte ainakin kuvitella – mitä tuo kuorma-autoilija lausui ensisanoikseen, kun häntä seuraavalla kierroksella odotti kaidetta vasten seisomassa pikinen polkupyörä, josta olivat kumit, satula ja jok’ikinen muoviosa pois sulanut.

Ja nyt takaisin suoramarkkinoitiin.

Pikimiehet – tervaturistit, kuten ympäri maata teitä päällystämässä kulkevat miehet tuohon aikaan itseään kutsuivat – istuivat tien kaiteella odottamassa seuraavaa massakuormaa, koska koneasemalla oli sattunut jotain pientä remontin korjausta.

 

Vm. -65 paketti-Bedford. Kyseinen auto
oli ainakin 10 vuotta vanhempi

Paikalle saapui vahalla Bedford –pakettiautolla – voi olla, että se oli Commeri; Traderin moottori siinä autossa kuitenkin oli, sen Ensio Olut muistaa, koska vanhan Traderin koneen ääntä ei hevillä unohda, kun sen on kerran kuullut – pari edellä mainitulla tavalla pukeutunutta herrasmiestä varmana siitä, että paidattomat asfalttimiehet aivan varmaan tarvitsevat – jos ei nyt muuta, niin ainakin nahkatakkeja.

Toinen suoramarkkinointimiehistä siitä pakun takaosasta jo tuomaan malliksi ensimmäistä takkia, kun toinen alkoi jo suoramarkkinointipuheen:

-         Työ ootte varakkaan näköisiä miehiä, mutta teil kun ei ole takkia! Myö myyvvään teille nyt halvalla kunnon nahkatakit – Feija tuolta jo tuo yhtä malliks – aitoa arktisen eläimen nahkaa.

-         Jaa, minkähän arktisen eläimen nahkaa. Onko naalia, napajänistä, vai vallan jääkarhua, Ensio Olut eläinoppia lukeneena tiedusteli.

-         Ei siinä lue, että minkä eläimen, siinä sen takin niskassa sisäpuolella on lappu, jossa lukee, että arktisen eläimen nahkaa, nii Feijan langon serkun isälle oli sanottu, että niin siinä lukee, kun meijjän tavarantoimittaja oli ne tukusta sille tuonu.

-         Mistähän tukusta? Näytähän tänne, Ensio Olut kysyi yhden tervaturisteista kokeillessa jo takkia päälleen.

-         Nykäsen Tukusta kuulemma, Kotkan Kantasatamassa on sellainen, niin tavarantoimittaja oli sanonut.

Onko keinuhevonen arktinen eläin?

-         Tässähän lukee, että ”artificial leather”, taitaa ollakin niin, että on keinuhevosen nahkaa.

-         Nyt varmaan valehtelet! Eikös se ”artificial leather" tarkoita, että arktisen eläimen nahkaa?

-         Ei tarkoita, ei, vaan keino-, eli tekonahkaa.

Kauppoja ei sitten tullut ja
massakuormiakin alkoi taas tulla – ja 
koska nämä suoramarkkinointimiehet eivät kestäneet huimausta tuntematta edes
katsella työntekoa – he häipyivät vähin äänin Kouvolaa kohti.

Mennäänpä vielä yksi vuosikymmen ajassa taaksepäin, -60 –luvun alkuun.

Tuolloin Ensio Olut oli vielä oppikoulupoika ja asui kera muun perheen kaukana maalla
Kymijoen alkupään varrella Asikkalan Kalkkisten kylässä, Vierulan talossa. 
Tulipa pihaan muutama tuota edellä määriteltyä väkeä. Pari naista tuli aivan tupaan 
asti suoramarkkinointia tekemään; lähinnä tarjolla oli pientä taloustavaraa ja 
pitsiliinoja.

-         Kuuleha sie kaunis emäntä, täs ois siulle tälläset hienot lusikka ja kakspiikkinen haarukka; kaivertamalla tehty ovat aidosta sarvisluusta. Evullisesti saat, et mistään saa näin evullisesti!

"Sarvisluiset" salaatinottimet

Ensio Oluen äiti otti salaatinottimet – toki hän tiesi, että kyseiset ”sarvisluiset lusikka ja kakspiikkinen haarukka” olivat salaatinottimet – käteensä ja tarkasteli niitä, ja kas, niissä luki ”Sarvis”. Ensio Oluen äiti oli samanlaisia nähnyt jo vuosia aiemmin Lahden Messuilla Sarvis Oy:n messujen meijeriosastolla ja maidontuottajana tiesi, että eivät ne mitään luusta koverrettuja olleet, vaan kurrista tehdystä kaseiini-, eli galaliittimuovista – plastiikista, kuten silloin sanottiin; muovi-sana keksittiin vasta myöhemmin – puristamalla valmistettuja käyttökaluja. Osti ne kuitenkin hyvää hyvyyttään, vaikka Rintalan kaupasta olisi saanut ne halvemmalla.

Jouduttiin sitten joku kerta niillä ”sarvis-luisilla” salaatinottimilla salaattia hienosti ottamaan, vaikka ihan vaan haarukalla se käy ,kuten tiedetään, paljon kätevämmin. Sitten kerran Ensio Olut yritti ottaa niillä kaurapuuroa kattilasta ja ne hieman ikään kuin taipuivat, mutta Ensio Oluen äiti kuitenkin sälytti ne, koska niihin liittyi hilpeä tarina.

-         Ja täs ois vielä siulle, sie kaunis emäntä, kauniita pitsiliinoja, naiset innostuivat, kun suoramyynnin pää oli saatu auki.

-         Ihanko itse olette nämä virkanneet, Ensio Oluen äiti kysyi.

-         Ei, vaan maailmankuulu tekstiilitaiteilija Machine Woven on ne Hong Kongissa ihan itse käsin virkannut. Niinhän näissä lukee lapussa, että ”Machine Woven in Hong Kong”.

Maailmankuulu tekstiilitaiteilija

Ensio Oluen äiti ei kuitenkaan ostanut näitä ”maailmankuulun tekstiilitaiteilija Machine Wovenin Hong Kongissa ihan itse käsin virkkaamia” pitsiliinoja; huvittipa vaan näillä suoramyytintarinoilla tuttujaan vielä vuosikymmentenkin jälkeen Vääksyn Eläkkeensaajat ry:n koti- sekä ulkomaan matkanjohtajana.

Sitten hieman lähemmäs nykyaikaa, vain noin lähes neljänkymmenen vuoden taa -80 –luvulle, Vantaan Seutulan kylään Katariinantien varrelle, Polar-asfaltin koneasemalle.

Saapuipa muudan päivä pari pussihousumiestä suoramarkkinoimiaan ”neppii, nappii, nepparii, silkkihuivii, naskalii”, sekä muuta tarpeetonta.

Kukaan paikalla olleista ei ostanut mitään, kunnes toinen suoramarkkinointimiehistä haki autosta lämpö- ja kosteusmittari, kello ja ilmanpuntariyhdistelmän.

 

Ihmeellinen
peli!

-         Osta sie johtajan näköinen mies tästä ihmeellinen peli; täs on mittarii joka lähtöö ja kello kaupan viel päälle. Ostat sie, vain neljä sataa markkaa? Kassoha sie, on aitoo antiikkii.

-         Tiikkiä voi olla, mutta ei antiikkia. Kahdeksankymmentä markkaa, sen voin mokomasta maksaa, en enempää, Mörkin Pekka, koneaseman työnjohtaja, se ”johtajan näköinen mies” vastasi.

Suoramarkkinintimiehistä kahdeksan kymppiä oli niin 
hienosta laitteesta aivan liian vähän, mutta laskivat 
pyyntöään kuitenkin sadalla markalla.

-         Seitsemän kymppiä, Mörkin Pekka vastasi,

Suoramarkkinointimiehet laskivat pyyntöään taas 
satasella, ja Pekka puolestaan tarjoustaan kympillä, 
kunnes mittari – puntari – kelloyhdistelmän hinnaksi 
sovittiin viisikymmentä markkaa.

Mörkin Pekka heilutteli ostamaansa vehjettä ja huomasi, 
ettei ilmapuntarin viisari värähtänytkään. Pekka hyppäsi 
toimistoparakin ovelle ja hihkaisi autolleen 
kiirehtiville suoramarkkinointimiehille:

-         Perkele, ja rahat takaisin; tässähän on ilmapuntarin viisari liimattu kiinni!

-         Kuuleha sie iso herra, luulet sie, että viiellä kympillä kaikk viisarit heluut!