JA ME TULEMME TAAS!

Tämä juttu ei ole omakokemuspohjainen kuin alkuosaltaan. Loppu on sitten ihan täyttä puppua; Ensio Olut ilmoittaa kyllä sitten – älkää peljätkö, ette joudu menemään halpaan – missä tosi loppuu ja mistä puppu alkaa, ettei nyt ihan kaikkea tarvitse uskoa, vaikka kuinka mieli tekisi ja haluaisi.

Ensi Olut kirjoittaa kuitenkin tässä aivan aluksi hieman vertauksin:

Kiljuva jalopeura
Getsemanen
puutarhassa

Ja tapahtui niinä päivinä, että J. Nasarealainen käyskenteli opetuslapsukaisineen Getsemanen puutarhassa; he kohtasivat siellä kiljuvan jalopeuran. Opetuslapsoset peljästyivät suuresti.

Mutta J. Nasarealainen rauhoitteli heitä sanoen, älkää peljätkö, se on täytetty. (Ai, siis olenko mä tän jo kertonu aiemmin? No, ne opetuslapsoset kai menivät sitte kuitenki silittään sitä kiljuvaa jalopeuraa, kun ne ei yhtään enää peljänneet?).

Eiku siis asiaan!

Ensio Olut nuorena ja
aurinhonpaahtamana
afalttimiehenä
ilman paitaa

Kuten tunnettua on, Ensio Olut kulki kukkeimman nuoruutensa kesät –60-luvun lopulta alkaen viimeistään Vapusta aina pitkälle lokakuuhun naisten päiväunelmana, paidattomana, ikiruskeana asfalttimiehenä päässä skottiruutuinen haalistunut lippalakki vasemmalla korvalla kallellaan – selvennyksenä sanottakoon, että pääosin jyräasfaltti, vähemmässä määrin valu- eli pata-asfaltti – ylt’ypäri rakasta Suomenmaatamme.

Jyräasfalttia

Neitokainen

Paidaton, päivettynyt pikimies hurmasi tuolloin kylille tietä päällystämään tullessaan vastustamattomalla charmillaan niin nuoret neitokaiset kuin vakaat perheenemotkin.

Perheenemo
-70-luvulta

Siinä kolmikymppisenä – tai oikeastaan jopa hieman alle – Ensio Olut valmistui sitten tien- ja vesirakennusinsinööriksi, sai työmaapäällikön vakansseja eri asfalttifirmoihin – tietysti aina yhteen kerrallaan – mutta kiertolaiselämä jatkui; nyt vaan paita päällä. Asfalttimiehen charmi siitä tietysti kärsi, mutta vauhti eikun vaan kiihtyi! Yhteensä tienpäällä pikihommissa – tervaturistina – meni hyvän matkaa kolmatta kymmentä vuotta.

Toisin, kuin ehkä yleisesti luullaan, siitä oli romantiikka kaukana; se oli vaan pelkkää hiton raskasta työtä sekä raatamista; jopa joskus 16 tuntia päivässä, mutta nuorena jaksoi.

Asfaltti-
lapio

 Asfaltinlevittimissä ei ollut niinä alkuaikoina mitään zoomeja, eli hydraulisia peränlevityksiä – levittimen perän ,eli liitan, leveys säädettiin jokaisen levityskohteen kaistan perusleveyttä varten pulteilla kiinnitettävillä levityspaloilla, satunnaiset kavennukset tehtiin kavennuslevyllä – eikä ollut muitakaan nykyajan hienouksia; käsin lapiolla pistettiin ja kolalla kolattiin niin lipat kuin levikkeetkin. Siinä olisi tullut pojalle papua hihaan, mutta kun ei käytetty paitaa, niin eipä liioin ollut hihojakaan.

"Siunaus-
kihveli"

Me muiden asfalttifirmojen jäbät käytimme norjalaisia metallivartisia jyvälapioita, ja pilkkasimme Lemminkäisen miehiä, kun ne käyttivät ”siunauskihveliä”, eli sellaista pienempää tasakärkistä puutarhalapiota.

Höyryjyrä

Työvälineinä oli lappukenkää, käsirissaa, lankarullaa, ruputtia, massakirvestä, käsijunttaa, holkkalautaa, kumijussia, sun muuta, mistä tämän päivän pikimiehet eivät mitään tiedä; niillä on levittäjissä nykyään tasausautomatiikat sun tietokoneet – eivätkä jyrätkään enää kulje höyryllä.

Kaikki, mitä edellä kerrottu on, on totta ja todellista elettyä elämää. Nyt sitten alkaa se puppu, eli otsikossa mainittu ”me tulemme taas” –osio, eli tukkilaiselämä!

Kola

Tukeista, saati tukinuitosta, Ensio Olut ei ymmärrä tuon hönkäsen pöläystä. Paitsi tukkikuormista, ja niistäkin vain sen verran, että joihinkin mäntytukkeihin oli punaisella pisteellä merkitty se paikka, mistä ammoin sai sorvaamalla parhaan kolanvarren. (Siis Ensio Oluen ammoisina asfalttimiesaikoina, silloin oli kolanvarret mäntyä ja kolanlavat koivua, joskus raamisahan terää, hii-ohei! Nyt ovat kolanvarret anodisoitua alumiinia ja kolanlavat monesti terästä, hii-ohei, hii-ohei).

Helmat hampaissa

Kun jäät ovat lähteneet virroilta ja puroista, talojen sekä torppien tyttäret ja piiat – usein myös emännät – seisovat niiden rannoilla helmat hampaissa odottamassa, että sieltä kohta ne tukkimiehet taas saapuvat.

Pian alkaakin soida mäen takaa reippaiden ja raittiiden tukkipoikien moniääninen laulu. Ja se soi, ja se soi!

Tukkipoika

Sieltä kohta asteleekin ryhdikkäitä Enso-Gutzeitin tukkipoikia keksit olalla ihan jonossa. Jonon hännillä astuu tuntikirjuri, joka on ketku.

Tapio Rautalapio ja
torpantyttö

Tukkipojat yrittävät pian tökkiä tukkeja kekseillään, kun ketku tuntikirjuri puolestaan pyrkii tökkimään torpantyttöä. Silloin saapuukin Tapio Rautalapio sestoen tukilla ja keskeyttää yhdynnän ihan alkuunsa.

Pekka Puupään muija

Puron rannalle, mitättömän pienen, harmajan töllin pihaan saapuu laukkuryssä Lapatossu ja alkaa riiata mökin omistajaa, Pekka Puupään muijaa, siis tätä Justiina Puupäätä. Pekka Puupään muijalla on elämänsä säästöt, jotka hän aikoo antaa orvolle torpantytyölle vihkiröijyn ostoon, jos joku renkimies joskus huolisi torpantytön vaimokseen, niiin huonosti piilotettuna kammarin ikkunan verholaudan taa, että setelinkulmat sieltä pilkottavat.

Pihamies Pikkarainen
ja Pekka Puupää

Ketku tuntikirjuri käy kompukseen ison Ökytalon ilkeän isännän - joka on muuten oikeasti Pekka Puupään asuinkerrostalon pihamies Pikkarainen - kanssa. Ketku tuntikirjuri varastaa Pekka Puupään muijan rahat ja menee piiloon pontikankeittäjän kellariin, mutta Tapio Rautalapio löytää hänet sieltä, sitten vähän painitaan, ja lopuksi Tapio Rautalapio heittää ketkun tuntikirjurin pontikankeittäjän kammarin klasista läpi.

Lapatossu ja Pekka
Puupään muija
kahveella

Pekka Puupään muija saa rahansa takaisin ja huomaa yllättäen, että kulkukauppias Lapatossu onkin hänen nuoruudenrakastettunsa ja keittää Lapatossulle oikeat pannukahveet – oikeista kahvinpöönistä kahvimyllyllä helmassa jalkojen välissä jauhetuista pannukarkeista kahvinporoista. Antaapa Lapatossulle oikein toppasokurinkin palankin suuhun!

Ison Ökytalon ilkeä isäntä, eli siis pihamies Pikkarainen käy yöllä ihan vaan vittuunnuksissaan ja kännipäissään, kun ketku tuntikirjuri oli mennyt sörssimään hyvät bisnekset menemällä piiloon pontikankeittäjän kellariin, josta Tapio Rautalapio hänet tietysti on ihan heti ja helpolla yhyttänyt, lyömässä kirveellä, jonka terässä on lovi, poikki uittopuomin vittaksen, ja tukit karkaavat omia aikojaan koskeen; tulee tukkisuma. 

Tukkisuma

Tapio Rautalapio rientää kasapanoksen kanssa purkamaan sumaa, sytyttää aikatulilangan ja jää, kuten odotettua on, tietysti jatsarisaappaastaan kiinni tukkien väliin; ja tulilanka eiku palaa vaan.

Vihdoin Tapio Rautalapiolla päässä välähtää ja hän huomaa, että kun heittää jatsarisaappaan jalastaan ja antaa sen mennä jordaniaan, niin ehtii juuri ja juuri jatsarisaapas vain toisessa jalassa, pelkkä jalkarätti toisessa, rannalle, jossa torpantyttö jo retonkin helmat hampaissa hermostuksissaan odottaa, koska pamahtaa.

Oikean jalan
jatsarisaapas

Tukkeja ja säleitä viuhuu vinhasti ja pitkään ilmassa, mutta kehenkään ei osu; torpantytön kesärentonki kastuu roiskeista, torpantyttö kavahtaa kastumistaan, mutta Tapio Rautalapio kaappaa hänet syliinsä ja tyynnyttelee. 

Varmuden vuoksi torpantyttö heittää märän retonkin ja pelkästä innosta kastuneet flanelliset, sukuperintönä kulkenet, moneen kertaan paikatut haarusista kusen keltaisiksi polttamat aluhousutkin päältään kokonaan poijes; näin ei kukaan huomaa, kuinka märkä retonki liimautuu kiinni torpantytön uhkean seksikkäiseen vartaloon. 

Torpantyttö ilman retonkia

Ison Ökytalon ilkeä isäntä pihamies Pikkarainen on aikeissa salakavalasti vilpillä sekä muulla vääryydellä hankkia halvalla Pekka Puupään muijan harmajan töllin koskemattomina humisevine aarmimetsineen, jossa kesän keijut, nuo viattoman suloiset luontokappaleet, ne karkeloi suviyössä, koskioikeuksineen itselleen, mutta Tapio Rautalapiopa lyö Pekka Puupään muijalle torpasta sellaiset rätingit ja niin vinon pinon riihikuivaa hynää lapaseen, että ison Ökytalon ilkeälle isännälle pihamies Pikkaraiselle menee suuhun oma sormi ja kurkkuun sahanpurut, kun ei sen rahat riitä, jukulauta, ja  ison Ökytalon ilkeä isäntä pihamies Pikkarainen saa mahanpurut.

Pino kuivia
€uroja

Torpantyttö ja Tapio Rautalapio rakastuvat, mutta eivät sorru esiaviolliseen suhteeseen.

Kesän keiju, tuo viattoman 

suloinen luotokappale, 

karkeloi suviyössä

Lopuksi käy ilmi, että Tapio Rautalapio on tarkastuskäynnillä oleva Enso-Gutzeitin metsänhoitaja, TVH:n maanmittausinsinööri, Kemijoki Oy voimalaitosyhtiön hallituksen puheenjohtaja, sahanomistajan ottopoika edellisestä avioliitosta ja maanhaankinnasta vastaava puolustusvoimien majuri, sekä siinä samalla sivutoiminen kunnan kaavoitusarkkitehti ja Luontoliiton aarnimetsävastaava.

Kemijoki Oy:n voimalaitospato

Torpantyttö on puolestaan – tämä käy vasta syksymmällä, vasta uiton lähes loppuessa, ilmi – Lapatossun ja Pekka Puupään muijan avioton lehtolapsi; kerran olivat vaan pimeässä vaatteet päällä jörnäseet, ja heti oli liemi palanut pohjaan. 

Tapio Rautalapio kihlaa torpantytön, ja Lapatossu kihlaa Pekka Puupään muijan, kun tämä lupaa ottaa siitä impotentista Pekka Puupäästä eron.

Hilja Maitotyttö

Tyttöressun elmä maalla on niin köyhää,

niin köyhää, ettei ole varaa edes ostaa

nappikaupasta paidannappeja!

Seuraavana lauantaina kihlaparit lähtevät Hilja Maitotytön - Hilja Maitotyttö tuo tukkipoijille uittokämpälle joka päivä monta tonkkaa lypsylämmintä lehmänmaitoa ja kirnupiimää, koska raivoraittiit tukkipojat juovat vain piimää ja maitoa, eivätkä ison Ökytalon isännän pihamies  Pikkaraisen tavoin pilaa nuoruuttaan sillä viinanperkeleellä - hevoskyydillä kirkonkylään, jossa  Tapio Rautalapio teettää rikkiviisaalla kyläsuutarilla itselleen sen toisesta jalasta puuttuvan jatsarisaappaan.

Kun sitten Tapio Rautalapiolla on jatsarisaapas kummassakin jalassa, hän menee torpantytön, joka nyt on siis ihan kierroksessa, kanssa paikallseen ”Kirkokylän Kello Ja Kulta” -nimiseen kellosepänliikkeeseen ja ostaa rojauttaa kihlat. Lapatossu ja Pekka Puupään muija hankkivat kihlansa torilta - juuri silloin onkin yllätteäen kirkonkylän torilla, mitenkäs sattuukaan, jokavuotiset elomarkkinat - helppoheikitä, jolta ostavat myös rantaroleksit. Kukkova kioskilta ostavat , siten syövät sitä suurella halulla.

Marraskuun puolella saapuu korkealla mäellä, mutta samalla aivan samaisen puron rantaviivalla seisovaan isoon Ökytaloon metsänostajia kysymään yösijaa. Ison Ökytalon emäntä vastaa miesten pyyntöön:

Kotka Mills

”Taijatten olla niitä Kusetin miehiä? Täällä oli kesemmällä teikäläisiä; nyt on meillä piika paksuna, kumpikin tytär paksuna, enkä min oo ittestänikään ihan varma. Ei heru yösijaa teille, ei!”

”Eiku, myä ollaan nykyisin Kotka Mills’in miehiä…”

”Jaa, no jos sitten, eihän teistä Kotka Mills’in miehistä ole koskaan ollut naisten kanssa mihinkään.”