ENSIO OLUEN SIEMENNÄYTE

Riitta 20 v

Ensio Olut meni naimisiin seitsemänkymmentäkolme täytettyään parikymppisen upean neidon, Plondi-Riitan, kanssa. 

   Ahkerasta yrityksestä huolimatta ei morsio ollut parin erittäin antoisan vuodenkaan jälkeen vielä pieniin päin.

Mikäs siinä auttoi; viriili vanhus siitä urologi Olli Vaaran puheille. 

Vähän Viagraa

   Urologi Olli Vaara kysyi aluksi, josko vaarille vähän Viagraa. Ensio Olut vastasi kieltävästi.

Vierihoitaja 
Sievä-Siviä Suuri-Rintala

   Urologi Olli Vaara kuitenkin epäili, jos vaikka Ensio Olut ei vaan kehtaa pyytää reseptiä. 

Varmistaakseen, että vaarilla vielä "punktsuneeraa" – kuten urologit ammattikielellä tapaavat näissä tapauksissa sanoa – urologi Olli Vaara kutsui paikalle vierihoitaja Sievä-Siviä Suuri-Rintalan.

   Selvitettyään näin, että Ensio Oluen masculum coggruentia est in optimo statu, eli arkisemmin sanottuna, mieskunnossa – korkeasta iästä huolimatta – ei ollut yhtikäs mitään vikaa, urologi Olli Vaara antoi Ensio Oluelle näytepurkin ja kehotti häntä tuomaan vastaan­otolle seuraavalla viikolla purkissa aamulla annetun tuoreen siemennestenäytteen, niin tutkittaisiin, olisiko häntä­heikeissä vielä vipinää.

Näytepurkki

No, Ensio Olut siitä purkkeineen kotiin. Mutta viikon päästä mies palasi tyhjän purkin kanssa.

-     No voi, voi, eikös se Oluen papalta onnistunutkaan, urologi Olli Vaara sanoi teeskenneltyä sääliä äänessään.

-     Kyllä minä, tohtori hyvä, yritin; ensin yritin oikealla kädellä, sitten vasemmalla. Vielä yritin Vaimon pitäessä siitä käsin kiinni, molemmin käsinkin.

Riitta-vaimo yritti, kun minä vuorostani pidin siitä kiini, molemmin käsin, ja sitten vielä suullaan. 

Naapurin riski rouva

Naapurin riski rouva sattui aamulla kylään ja hänkin yritti oikein tosissaan, sekä käsin että suullaan.

-     Oikeinko naapurin rouvakin, ja että oikein kaksin käsin ja oikein suullaankin..., tohtori Olli Vaara naureskeli.

Pimpo-Pirjo, Plodi-Riitan
nuorempi sisko, 16 v

-     Nii’in, ja vaimo kutsui vielä kuusitoistavuotiaan nuoremman sisarensakin, Pimpo-Pirjon, ennen koluunlähtöa, apuun. 

   Ja Pirjokin yritti kaikin kei­noin; otti sen jopa reisiensä väliin, ja yritti ihan tosissaan, pitkään ja kaksin käsin, mutta tämän samperin purkin kantta ei vaan saatu auki!

SUURI SININEN SAMMAKKO

Ahtisaaren Mara ja sen kaverit

Ensio Oluen vaimo, YTL (väit.) Riitta Olut (ent. Ohramallas, synt. Hiiva), oli 1980 – luvun loppupuolella parina vuotena muodollisesti pätevänä avustajana mukana YK:n silloisen apulaispääsihteerin, yhdeksänkertaisen kunniatohtori Martti Ahtisaaren delegaation sihteeristössä Namibian itsenäistymisneuvotteluissa.

YTL (väit.) Riitta Olut,
muodollisesti pätevä avustaja

Yhteiskuntatieteiden lisensiaatti (väit.) Riitta Olut oli miettinyt jo viikkoja kuumeisesti, mitä toisi tuliaisiksi miehelleen Ensio Oluelle, joka tuolloin toimi Helsingin Yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen aseman sammakkoeläintutkijana; ja toimii muuten tätä nykyä vuonna 2002 valmistuneen Akvaariotalo Maretariumin johtavana amphibialogina – se on suomeksi: sammakkoeläinasiantuntijana – Kotkassa.

Ihan vaan muuten tässä välissä, termi ”amphibio”, juontuu latinankielisestä sammakosta. Ei kuitenkaan latinaa puhuvasta sammakosta, vaan latinankielen sammakkoeläintä tarkoittavasta sanastaa ”amphibian”, josta se on siirtynyt tarkoittamaan niin maalla, kuin vedessäkin kulkevaa ajoneuvoa. Että tämä tässä vaan tuli mieleen.

Maretarium, Kotka

Kun Namibian itsenäistymisneuvottelut olivat menestykkäästi päässet loppusuoralle, delegaatio ehti vierailulle vanhalle Suomen ”siirtomaalle”, Ambomaalle.

Ambomaalla Oniipan kylässä oli siihen aikaan eläinkauppa, ja eläinkaupassa oli myytävänä Etoshan kansallispuistosta ihan luvalla ja laillisesti pyydystettyjä suuria sinisiä, jopa yli kolmekymmensenttisiä sammakoita terraarioineen – terraarioita ei tietenkään ollut pyydystetty Etoshan suoalueelta, vaan kylän käsityöläiset valmistivat niitä, ja niihin pantiin sitten niitä suuria sinisiä sammakoita – kahdellasadallaviidellätoista Etelä-Afrikan randilla, eli noin sadallakahdellakymmenellä silloisella Suomen Markalla (= n. 20 €). Tuo oli tietenkin vain lähtöhinta.

 Ranae caeruleus amplus

Nämä suuret siniset sammakot (lat. ranae caeruleus amplus) eivät ole vaarassa kuolla sukupuuttoon, vaan Etoshan kansallispuiston soilla näitä sammakoita on niin runsain märin, että sinne juomaan tulevat, savanneilla eläviä sukulaisiaan pienemmät viidakkonorsut liukastelevat niihin, eikä tapahdu mitenkään harvoin, että norsut liukastuessaan ihan kaatuvat ja menevät vallan kokonaan nurin!

Norsuja vielä ihan pystyssä 
Etoshan kansallispuistossa

-     Onko näissä sammakoissa mitään muuta erikoista, kuin että ne ovat suuria ja sinisiä, Riitta Olut tiedusteli ambomaalaiselta eläinkauppiaalta.

-     Nämä sammakot, sen lisäksi, että nämä ovat suuria ja sinisiä, nämä ottavat erinomaisesti suihin, kauppias valisti asiallisesti.

Rouva Riitta Olutta, YTL (väit.), kun ei kyseinen aviotoimi oikein viehättänyt, hän päätti ostaa yhden sammakon kotiin­ viemisiksi miehelleen amphibialogi Ensio Oluelle ja sai kuin saikin tingittyä sammakon hinnan kahteensataan rangiin (=18,70 €).

-      Joskus tulevaisuudessa rakennettavan Kotkan Maretariumin tulevana johtavana amphibialogina Ensio Olutta tällainen pomppija kiinnostaa,  jos ei muuten, niin ainakin ammatillisista syistä, YTL (väit.) Riitta Olut mietti. 

   Eeva Ahtisaari harkitsi myös samanlaisen sammakon ostoa, mutta ei sitten kuitenkaan ostanut.

Sammakon ja terraarion kuljettaminen diplomaattimatkatavarana eläinlääkärin sammakolle suorittaman perusteellisen eläinlääkäritutkimuksen ja tarvittavien rokotusten jälkeen Suomeen, ei tuottanut ongelmia.

Lento Kapkaupungista Helsinki – Vantaan lentokentälle laskeutui keskiviikkona 25. lokakuuta 1989 klo 18:37. Riitta Olut otti kentältä taksin, sammakko terraarioineen laitettiin taksin takapenkille, ja kauan odotettu matka määränpäähän, kotiin, sujui sukkelasti.

YTL (väit.) Riitta Olut 
aamutakissa ja silmät
ylt ymmyrkäisinä

Kotona Helsingin Kruunuhaassa illalla maata mennessä YTL (väit.)Riitta Olut sitten sujautti salaa sammakon miehensä, amphibialogi Ensio Oluen peiton alle ja nukahti.

Aamulla, kun Riitta Olut heräsi, ei Ensio Olutta missään. Eikä sammakkoa. Riitta Olut siitä aamutakissaan rientämään keittiöön. Siellä sammakko istui pöydällä ja Ensio Olut mätti ruokatarpeita kaapeista sen eteen.

Ruokatarpeita pöydällä

-     Mitä kummaa tämä nyt sitten on? rouva Riitta Olut, YTL (väit.), ihmetteli silmät ihan ylt ymmyrkäisinä.

Johon amphibialogi Ensio Olut:

-     Jos tämä sammakko kaiken päälle osaa edes vähänkin laittaa ruokaa, niin Sinä saat jäädä kernaasti tänne Helsinkiin, me muutamme Tvärminneen!

MERIKAPTEENI ENSIO OLUT

Vuoden 1911 paikkeilla palanut Kotkan
palovartiotorni Palotorninvuorella.
Jutun kertomuspaikka oli
Palotorninvuoren tuolla puolen,
kuvan ottopaikasta kuvan 
suuntaan noin 1 km

Kaksi vanhaa kotkalaista purjelaivakauden merikapteenia Ensio Olut ja Olli Vaara istuivat Vappupäivänä vuonna 1909 Pohjoismaisen Osakepankin – sittemmin Satamakonttorin – takapihalla, nykyisen Ravintola Kairon sijaintipaikan naapurissa sijainneessa  – Ravintola Kairo ei ollut vielä nykyisellä paikallaan; sitä ei ollut vielä edes perustettu, vaan se avaattiin vasta vuonna 1932 Kirkkokatu 10:ssä – Raittiusravintola Universal-gardenissa vappusimaa maistellen valehtelemassa tehden välillä teehen pirtukuppia omista eväistään.

Raittiusravintola Universal-garden
on sijainnut tuolla pihamaalla.
Kuvassa oikealla Ravintola Kairo

–             Oli ne laivojen täkit pitkän merimatkan aikana aamuisin vaan aika sottaisia ja liukkaita paikkoja; varsinkin Etelämerellä, jossa miehistö mieluummin nukkui kannella, kuin haisevissa oloissa kannen alla, jossa kuhisi syöpäläisiä, merikapteeni Ensio Olut aloitti jutustelun.

Kovia paineita kokeva

purjelaivakauden

meripoika

      –             Niin, hitto, myrsky ja mylväys! Ensimmäiset pari viikkoa satamasta lähdön jälkeen menetteli, mutta näillä puolenkin vuoden pituisilla purjehduksilla merimiehillä alkoi paineet kasvaa. Kun selkäsaunatkaan eivät enää auttaneet, oli taivahan ihme, että työt laivalla saatiin yleensäkään tehtyä; miehet vaan sotkivat koko laivan. En tiedä mitä olisi pitänyt tehdä, merikapteeni Olli Vaara jatkoi.

Merikapteeni Ensio Olut hymyili toverinsa jututtelulle, ja alkoi kertoa tarinaa, jonka oli aloittanut:

Vahoja tynnyreitä

    –            Monenlaista konstiahan tuli kokeiltua, mutta paras kokeilemani temppu oli, että jaoin miehistön kahteen joukkueeseen. Sitten ostin Napolissa tynnyrintekijältä viitisenkymmentä uutta tynnyriä, ja hän toimitti ne vielä samaan hintaan alukselle. 

–            Kerroin miehistölle, että joukkue, joka täyttää enemmän tynnyreitä, voittaa pussillisen kultaa. Tuo määrä kultaa suunnilleen kaksinkertaisti voittaneen joukkueen palkkiot; näin joukkueiden sisäinen kuri piti huolen, että pisaraakaan ei roiskunut laivan kannelle, vaan jokainen tippa tiristettiin tynnyreihin. Jopa välisatamissa miehistö – vaikka houkutukset ovat miten suuret – huolehti sisäisellä järjestyksen pidolla, että mitään ei mennyt hukkaan.

Kultapussukka

–            No tuohan on aivan erinomainen tapa pitää alus puhtaana! Mutta ei ole helppoa hankkia sitä pussillista kultaa jokaisella matkalla!

–            Ei niin, vastasi merikapteeni Ensio Olut, mutta kertoi edelleen:

Molo Immacotella Veccia
on kai tuolla jossain.
Jaa, tämä kuva onkin
Montrealista, eikä Napolista.
Mutta ketä kiinnostaa...

    –            Aina, kun saavuin takaisin Napolin satamaan, käskin koota kaikki tynnyrit, niin täydet kuin vajaatkin, yhteen ja myin ne merivahana Molo Immacotella Veccia – kadun hämärällä sivukujalla aina samalle satamajobbarille. Tein minimaalisella panostuksella – ja vähällä vaivalla – hyvän voiton joka kerta.

     –            Ostin sitten siltä samalta tynnyritekijältä, jonka kanssa olin asioinut aiemminkin, taas joukon uusia tynnyreitä, ennen kuin lähdimme jälleen merille. 

Napolin satama

–            Ennen pitkää miehistö innostui tähän uuteen järjestelmään, ja niin tynnyri tynnyrin jälkeen alkoi täyttyä. Kun vihdoin saavuimme jälleen Napolin satamaan, myin tynnyrit valtavalla voitolla mitään kyselemättä taas sille samaiselle jobbarille.

–            Tämä on hienoa, ajattelin; ei aikaakaan, niin voin ostaa itselleni oman laivan!

–            Et sitten kuitenkaan ostanut laivaa? Mikä meni pieleen?

–            Tätä jatkui, matka matkan jälkeen. Sitten eräänä päivänä palasimme takaisin taas Napolin satamaan. Laskeutuessani alas laskusiltaa, yllätyin nähdessäni poliisit ja sen satamajobbarin raudoissa kaijalla odottamassa. Kun poliisit löivät sitten minutkin käsirautoihin, huusin:

Koska kuvaa sairaasta

paskiaisesta ei voi 

Googlen tiukoista

sensuurisäännöistä

johtuen julkaista, niin

tässä on lievempi muoto,

eli hapsenkakkiainen

     –            Mitä helvettiä tämä oikein tarkoittaa?!

     –            Sinä olet sairas paskiainen, poliisi huusi takaisin, ja toinen poliisi jatkoi:

     –            Muistatko, kun olet myynyt monta tynnyrillistä merivahaa tälle satamajobbarille?

     –            Toki muistan, sanoin.

Kynttilän tekoa

–            Tämä sutki on myynyt ne tynnyrilliset 
edelleen kynttilävahana 
kynttiläntekijälle.

–            Tapahtuikos siinä sitten joku isokin vahinko, 
kummastelin, koska tuollainen sumplaaminen oli Napolin 
sataman liepeillä ihan maan tapa; ei siinä ollut mitään kummaa.

Paksuna oleva napolilainen 
nunna. Kuva on selvästi

jostain1800-luvun

jälkipuoliskolta

       –    No, kynttiläntekijä sekoitti sen ostamansa merivahan kynttilävahana talin joukkoon, valoi kaiken kynttilöiksi, ja myi ne Pyhän Franciksen nunnaluostariin ”Taivahan Talikynttilöinä”. 
  

   –            Täältä näitä kynttilöitä toimitettiin  edelleen alueen muihin luostareihin, ja nyt kaikki Napolin maakunnan nunnat – abbedissat mukaan lukien – ovat sitten paksuna!

PIKKUSISKO JA JOULUTONTTU

Pieni farkkuihin 
pukeutunut mies 
ja Plondi-Riitta

Pimpo-Pirjon isokokoinen pikkusisko, Plondi-Riitta, sipsutti jouluaaton aattona aamuvarhaisella korkokengissään kukonlaulun aikaan kotikadullaan Kotkan Hirssaaressa Norpantiellä noutamaan Kymen-Sanomia postilaatikoltaan.

 Plondi-Riitta huomasi Norpantien jalkakäytävällä seisoskelevan pienen farkkuihin pukeutuneen lippalakkipäisen karvanaamaisen miehen.

-     Joulutonttu! Plondi-Riitta oivalsi, koska hän muisti joskus jostain satukirjasta lukeneensa, tai katsoneensa telkkarista piirretyn dokumentin joulutontuista, ja niiden tarinoiden mukaan joulutontut ovat karvanaamaisia, normaalisti punapukuisia, punapipoisia pieniä miehiä, mutta voivat naamioitua käydäkseen tavallista ihmisistä pukeutumalla farkkuihin ja lippalakkiin liikkuakseen sitten joulukuisissa aamuhämärissä muina miehinä huomaamattomina kaupungilla.

Lisäksi Plondi-Riitta muisti, että kun joulutontun pyydystää jouluaaton aaton aamuna, niin, vaikka tämä kieltää ehdottomasti noituen ja kiroillen olevansa joulutonttu ja saattaa sanoa nimekseenkin jonkun aivan tavallisen nimen, päästäkseen pulasta joulutonttu täyttää takuuvarmasti kolme kiinniottajan toivomusta.

Joulutonttu kiinni otettunakin yrittää juonia itsensä vielä mitä erilaisempiin tekosyihin vedoten karkuun, mutta kuitenkin joulutonttu joka tapauksessa vihdoin viimein toteuttaa kiinniottajan toiveet, jos sille ei vaan anna yhtään löysää ja usko sen temppuja. 

Joulutontun jouluaaton aaton aamuna antama lupaus on sen pakko pitää -  niin oli kerrottu kaikissa Plondi-Riitan käyttämissä tietolähteissä -  joten joulutonttu ei pääse pälkähästä ennen kuin se on täyttänyt kiinniottajansa toivomukset.

  Niinpä Plondi-Riitta nappasi pientä karvanaamaista, farkkuihin pukeutunutta, lippalakkipäistä miestä tiukasti niskasta ja housunkauluksesta, nosti ilmaan, raahasi sisälle, lukitsi oven, laittoi avaimen ylös oven päälle pienen karvanaamaisen, farkkuihin pukeutuneen, lippalakkipäisen miehen ulottumattomiin, ja sanoi nostaen pienen karvanaamaisen, farkkuihin pukeutuneen, lippalakkipäisen miehen edellä mainutulla otteella taas ilmaan:

-      Haa, sainpas Sinut joulutonttu. Nyt on jouluaaton aaton aamu, joten Sinun on täytettävä kolme toivomustani!

-     Vitut minä mikään saatanan joulutonttu ole, minä olen Ensio Olut, laske helvetissä irti, pieni farkkuihin pukeutunut, lippalakkipäinen mies kivahti pyristellen ilmassa.


-     Oletpas, kaikki tuntomerkit täsmäävät: pieni mies, karvainen naama, farkut ja lippalakki sekä noituminen ja kiroilu! Tuntemattomaksi naamioitunut joulutonttu olet, älä muuta väitä!

-     Enkä ole mikään tuntemattomaksi naamioitunut vitun joulutonttu, vaan, helvetti, ihan oikea Ensio Olut! Laske minut heti maahan!

-     En laske ennen kuin olet luvannut täyttää kolme toivomustani, joulutonttu, Plondi-Riitta uhosi.

Enempää häslinkiä välttääkseen pieni karvanaamainen, farkkuihin pukeutunut, lippalakkipäinen mies lupasi hövelisti, kun Plondi-Riitta kiristi otettaan, täyttää ne kolme toivomusta.

-     Ensiksi minä toivon rahaa oikein monta ziljoona euroa, Plondi-Riitta toivoi.

-     Toiveesi toteutuu, pieni karvanaamainen, farkkuihin pukeutunut,  lippalakkipäinen mies lupasi.

Pinkki Mersedes-Benz c63 blak series

-     Toiseksi minä toivon uuden vaaleanpunaisen Mersun, jossa on sisustus vaaleanpunaista nahkaa, Plondi-Riitta toivoi toiseksi.

-     Toiveesi toteutuu, pieni karvanaamainen, farkkuihin pukeutunut, lippalakkipäinen mies lupasi.

Vaaleanpunainen
prinsessanlinna

-     Kolmanneksi minä toivon suuren vaaleanpunaisen prinsessanlinnan, jonka vaaleanpunaisessa autotallissa voin sitten pitää vaaleanpunaista uutta Mersuani pukeutuneena seksikkääsen pinkkiin satuprinsessan pukuun, Plondi-Riitta toivoi ovelasti kolmantena toiveenaan.

Pinkki satuprinsessa

-     Kaikki kolme toivomustasi toteutuu, mutta minun on käytävä noutamassa kotoani Korvatunturilta taikavoimani, en pidä niitä koskaan varkaiden pelosta mukanani kaupungilla, pieni karvanaamainen, farkkuihin pukeutunut, lippalakkipäinen mies lupasi.

-     Ei, ei, Sinä karkaat kuitenkin -   minä tiedän sen -   täyttämättä toiveitani, etkä tule takaisin, joten en voi päästää Sinua, Plondi-Riitta sanoi päätään pyöritellen.

-      Mutta, jos en saa luokseni taikavoimiani, jotka minun oli jätettävä Korvatunturille, en kykene toiveitasi toteuttamaan, pieni karvanaamainen, farkkuihin pukeutunut, lippalakkipäinen mies sanoi tiukkaan sävyyn.


-      Valehtelet pieni karvanaama, minä tiedän, että kaikilla joulutontuilla on aina taikavoimat aina muassaan; minä olen sen satukirjoista lukenut ja telkkarista piirretystä dokkarista nähnyt, ja ainakaan telkkarissa ei puhuta koskaan pötyä!

-     On kuitenkin yksi, joskin hieman työteliäs keino niiden taikavoimien saamiseksi minulle tänne käyttööni: meidän tulee kiihkeästi, lähes tauotta rakastella huomiseen tähän hetkeen asti, pieni karvanaamainen, farkkuihin pukeutunut,  lippalakkipäinen mies jatkoi mietteliään näköisenä. 

-    No, hmmm, niin kai sitten, Plondi-Riitta totesi, vaikkakaan ei ollut varma, oliko missään tarinassa kerrottu rakastelusta, joka kestäisi lähes tauotta koko vuorokauden, mutta varma on aina varmaa, ja niinpä Plondi-Riitta raahasi pienen farkkuihin pukeutuneen miehen housunkauluksesta makuuhuoneeseensa, heitti tämän sängylleen, ja sitten he rakastelivat kiihkeästi, lähes tauotta - siitä Plondi-Riitta piti tarkkaan huolen -  Jouluaaton aamuun.

Jouluaaton aamuna vetäessään farkkuja jalkaansa pieni karvanaamainen, lippalakkipäinen mies kysyi Plondi-Riitalta, kuinka vanha tämä oli.

-     27 vuotta, entä sitten, Plondi-Riitta vastasi. Entä sitten? 

Plondi-Riitta uskoo yhä
joulutonttuihin!

-    Sitä minä vaan, että 27 vuotta ja uskot vielä joulutonttuihin, että jos minä samoihin aikoihin sitten taas ensi vuonna, kun minun kaikki taikavoimani eivät ehkä vielä täysin palautuneetkaan, noiden toiveiden toteuttamiseen voi mennä hieman aikaa...


Tarina jatkuu tässä:

SISKOKSET JA ”JOULUTONTTU”