NOSTOVÄKI HYÖKKÄÄ!

Suomalainen korpisoturi

Asevelvollisten vuoden 2013 heinäkuun saapumiserän palvelukseenastumispäivä oli 8.7. Tuona samaisena päivänä luulisi myös siviilipalvelusmiesten oleen määrä astua ”palvelukseen”.

Mutta ei, kun ei; sivarien astumapäiviä on 12 kpl vuodessa; on mistä valita. Onneksi näiden pinnareiden palvelusaika on sentään 347 vrk.

Siviilipalvelusmies

Selitykseksi sivariksi ryhtymiseen kelpaa nykyään sellainenkin, että ”kun mulla on sitä opintolainaa ja mä oon jo 25 v., joten mä oon liian vanha, ja velatkin painaa”.

Lauri "televisio-ohjaaja" Törhönen,
"Törhösen Late"

Ensio Olut kävi intin noin 27 –vuotiaana valmiina insinöörinä, eikä ollut alokasaikaan edes mopokomppanian vanhin - vanhin oli nykyinen elokuvaustieteen professori Lauri Törhönen, "Törhösen Late", joka oli palvelukseen astuessaan täyttänyt jo 30 v. eikä hänen olisi näin ollen ollut enää mikään pakko tulla inttiin.

 Ensio Olut maksoi opintolainansa intin jälkeen, koska valtion takaaman opintolainan maksuaikaan saa lykkäystä asepalveluksen perusteella.

Sivari-Lortti

Tuohon muinaiseen aikaan – Ensio Olut on sodat käyneen sukupolven jälkeläinen, eli ns. ”heti seuraavaa sukupolvea” – kaikenlaisesta palveluksesta totaalikieltäytyivät ainoastaan jehovat, jehovat laitettiin tuolloin tästä syystä linnaan.

"Nalle"

GRU

Jopa kovimmat kommunistit, kuten Jaakko Laakso ja Björn ”Nalle” Wahlroos, kävivät intin; eivät tosin puolustaakseen Suomea, vaan toimiakseen GRU:n vakoilijoina itsenäisessä Suomessa ja loikatakseen tarpeen vaatiessa sitten valmiiksi koulutettuina sotilaina puna-armeijan leipiin, kun ”vapaus kapitalismin ikeestä ja orjuudesta Suomen työläisille koittaisi”.

Kaikki eivät silloinkaan kelvanneet inttiin, mutta nuo olivat useimmiten täysiä latva-B:läisiä, tai heillä oli muuten vain tapulissa ainoastaan lepakoita. Ilmoittautumalla homoksi pääsi siviilipalvelukseen. Näistä syistä jopa nekin, joilta puuttui yksi, kaksi, tai jopa useampia jalkoja, kyselivät kutsunnoissa, että eikö heille olisi sentään jotain käyttöä tämä rakkaan isäimme maan puolustuksessa.

"Ensio Oluen" kirjoittajalle myönnetty Jalkaväen mitali

Kas kummaa, jos siviilipalvelusmies sattuu tänä päivänä olemaan – tämä on aivan vaan kuvitteellista, jos ei keksittyä vallan; tällaistahan ei tietenkään todellisuudessa ole koskaan tapahtunut – ihan vaan esimekiksi jonkun satamakaupungin kokonaan omistaman osakeyhtiön palveluksessa, hänen siviilipaveluspaikkansa saattaa olla suoraan samaisen satamakaupungin teknisellä osastolla, josta on raivattu hänelle tilaa olemalla jatkamatta armeijan kunnialla lähes neljännesvuosisata aiemmin asevelvollisena suorittaneen – jopa esimerkillisenä sotilaana Jalkaväen mitalilla palkitun - määräaikaisen toimihenkilön työsuhdetta.

Samalla, kun sivari vie palkatun kokopäiväisen toimihenkilön työpaikan, hän toimii iltaisin yhä samaisessa kaupunkikonserniin kuuluvassa osakeyhtiössä, jonka palveluksessa hän oli aiemminkin toiminut, palkollisena saaden sivarina tämän kaupungin omistaman osakeyhtiön tehdyiltä iltatyötunneilta maksaman palkan lisäksi saman päivärahan, kuin varusmies, ja lisäksi vielä ruokarahan.

Kätevä järjestely; kaupunki säästää palkkamenoissa ja sivari vie kahden miehen työn!

Saattaa sivari asua hyvinkin sivariutensa suoritettuaan veteraanitalossa, ja saattaapa eläkkeelle jäätyään saada eläkkeeseensä sivaririntamalisän.

Suomalainen
sotilas
tänään

Ikäluokkien pienetyessä ja sivareiden yms. pinnareiden prosentuaalisen määrän yhä lisääntyessä naiset ovat astumassa näiden kähmyjen tilalle varuspalvelukseen.

Mutta jos tämä ei riitä Suomen puolustusvalmiuden ylläpitoon puolustusmäärärahojen supistamisen jälkeen edes siinä kuvitteellisessa tapauksessa, että kaksi naapurimaata – sanotaan nyt esimerkiksi vaikkapa Ruotsi ja Viro – liittoutuisivat ja julistaisivat yht’aikaa sodan Suomelle?

Yhdelle – ylivoimaisellekin - naapurille kerrallaan on Suomi ennenkin pärjännyt; ja pärjää vastakin, mutta että kaksi naapurimaata yhtä aikaa!

Suomen Puolustusvoimien kapiaiset ja vähät reserviläiset hoitelisivat kyllä Ruotsin ammattiarmeijan sen etsiessä yhä vielä varusteistaan hiusverkkojaan. Mutta entäs, kun nuo virulaiset pirulaiset suorittavat maihinnousun?

Ei hätää, e’hei, ei lain; tuolloin rientää meidän eläkeläisten muodostama, aikoinaan perusteellisen taistelijakoulutuksen saanut nostoväki apuun ja motittaa heti kohta rannikolla tuon vihulaisen!

"Kuiskaava aave"

Nostoväen nopeantoiminnanjoukot, ”Kuiskaavat aaveet” - virallisesti sähkömopopataljoona – yllättää hyökkääjän ja katkaisee nopeasti virolaisten huoltoyhteyden estäen samalla Viron joukkojen perääntymisen merelle.

Naamioitumisen
mestari

Kainalo- sekä kyynärsauvakomppaniat maastopukuisen naispataljoonan – noiden naamioitumisen mestareiden – tukena kiristää motin hyökkäämällä väijyksistä vihollisen sivustoilta huutaen hyytävästi ja kauheasti kauhean suureen ääneen ”laukaus, laukaus” ja ”sarrrrja, sarrrja”. 

Suuriäänisimmät kyynär- ja kainalosauvakomppanian nostomiehet huutavat väliin "kylkimiinan räjähdys" tai "suuuuh, viuuuh, singon sirpalekranaatti, PUM, räjähti!"

Apuun saapuu vielä pari pyörätuolijuokkuetta, jotka huutavat harjanteen takaa suureen ääneen ja tahdissa: "Taisteluhelikoterit kello viidestä, lapa, lapa, lapa, lapa, lapa, lapa, lapa, lapa! Ilmatorjutaohjus. Vuuuuuh!"

"Tuoho kohtaa ko mie
vihulaista tällä ällikällä
kloppajan, nii eikö hää
siitä jo tokene!"

Kauhistuneiden virolaisjoukkojen yrittäessä epätoivoisesti edetä sisämaahan päin heidän tiensä katkaisee julmuudestaan kuulu rollaattorirykmentti, jonka takaa hyökkäävät Suomen puolustusvoimien iskujoukot – naispesäpalloilijat – ja lyö vihollisen lopullisesti ja perusteellisesti ällikällä! Eivätpä nuo virulaiset yritä toista kertaa hyökätä Suomeen tallomaan Isänmaamme rakkaita äidinkasvoja!

 (Ällikkä: teurastajan kätyttämä raskas piikkinuija, jolla iskettiin teuraseläintä ohimoon. ”Iski ällikällä”)

Ja koko näiden kiivaiden, ratkaisevien puolustustaisteluiden ajan sivarit ovat pelanneet hämärissä kammareissaan pleikkareilla pipot päässään sotapelejä syöden pitsaa ja sipsejä ja juoden litratolkulla amerikkalaisia kolajuomia.

Pleikkarin sotapeli

TIRLIRLEI

Vanha Punanuttukin on herännyt
Juhannuskokolle!

On juhla ja Juhannusilta!

Köhniönjärvi

Ihkaensimmäisen Juhannuksensa Ensio Olut – joka silloin vielä suinkaan ollut ”Ensio Olut”; ”Ensio Olut” syntyi vasta, kun ”Ensio Olut” sai kirjallisen muodon 1974 – vietti muinoin vuonna 1951 - Ensio Olut - oikeammin näiden "Ensio Oluiden" kirjoittaja ei koskaan ihan oikeasti ole siis ollut "Ensio Olut" - on syntynyt vuoden 1950 Juhannuksen jälkeen - Kymijoen vesistön yläpäässä, Päijänteeseen laskevan Köhniönjärven rannoilla, Jyväskylän Harjun kupeessa. Tuliko selväksi?

Jyväskylän Harju

Tuolloin Ensio Oluen syntymän
aikaan Ensio Oluen muistin
mukaan linnut olivat tällaisia

Ja tuon Jyväskylän Harjun päällä lauloi pieni lintunen, että ”tirlirlei”; mitä lienee ollut lintulajia, mene tiedä, mutta noin se kuitenkin lauloi.

1950-luvun kottarainen

Lähes ikivanha ornitologiystävämme Olli Vaara epäili, oiskoon ollut kottarainen tuo.

Jyväskylän Nikolainkulma

 Mutta Ensio Olut tietää, että Jyväskylän tuon ajan kottariset viettivät aikaansa Nikolainkulmassa kottaraispöntössä nimeltä ”Kaupunginhotelli”, eivätkä suinkaan lirkutelleet Harjun päällä.

M. A.

Olavi

Teukka

Tässä edellä ei laulanut – kuten ehkä huomasitte - suinkaan kottarainen, eikä muukaan pieni lintunen, vaan M A Numminen, Olavi Virta, sekä Kullervo Linnan humppa-humppa- orkesteri "Pumppu-Veikot" solistinaan Teijo Joutsela.

Maisema Aurinkovuorelta Päijänteen
Asikkalanselälle

Parissa vuodessa Ensio Olut ehti Päijänteen alapäähän, n. 80 m Päijänteen pinnasta, 156 m merenpinnasta ylös ylenevän soraharjun, Vääksyn Aurikovuoren juurelle.

Aivan vaan triviatietona, Aurinkovuorella elää mm. äärimmäisen uhanalainen perhoslaji, muurahaissinisiipi sekä erittäin uhanalainen pikkusinisiipi, sekä harvinaisia kasveja, esim. alppivuokko (Anemone trifolia).

Sinirinta laulaa "tirlirlei", 
kuuntele vaikka!

Saavutettuaan ikää muutaman vuoden lisää Ensio Olut kiipesi Aurinkovuorelle – kotiharjulleen, jonka juurella asunto – eräänä kesäkuun aamuna, ja siellä sen kotiharjun päällä se lauloi, se pieni lintunen, sinirintasatakieli, että ”tirlirlei” vaan!

Niin vuodet vierivät luotamme pois, kuin virtana viivähtämättään, Ensio Olut suoritti opintonsa Joensuussa, teki töitään ympäri Suomea, mutta palasi aina maailmalta kotharjunsa juurelle, kunnes muutti yhä alemmas Kymijoen vesistöä, niin alas, kuin vain voi, Kymijoen suulle, Kotkaan.

 

Kukkiva puisto Kotkassa

Kukkiva tölli jossain
vallan muualla

Kotkassa kukkivat puutarhat sekä joskus harvoin myös jotkut töllit kukkivat.

Vaan kun ei ole harjuja pienten lintusten laulaa niiden yllä. Sen sijaan on satamat lokkien rääkkyä. Kuuntele vaikka.

Kotkan Ruusu

Juhannuksena Kotkan kaupungissa ei ole ketään; paitsi Ensio Olut on! Kaikki muut ovat menneet "saareen". Ja ehkä se Ruusu on myös paikalla.

Neito 
viljahalmeessa

Miten saataisi Kotkaan elämää Juhannukseksi? Miten olisi esimerkiksi Juhannusaattoyönä tapahtuva ”Salakuljettaja Laitisen viinan salakuljetuskilpailu”?

Ja tuollaista jälkeähän siinä syntyy,
kun neidot pääsevät Juhannusyönä
alastonna viljahalmeeseen!

Tai jos nuoriso- ja liikuntatoimi ideoisi johonkin viljahalmeen neitojen Juhannusyönä alastonna kieriskellä; esimerkiksi Katariinan urhrilukentälle; tulisi ainakin liikuntatoimi hoidettua? Katsomoon pääsymaksu, vaikkapa 50 €!

Alastonpotkupallokilpailu on jo keksitty:

Naisten alastonpotkupallon
Euroopanmestaruuskilpailu
vuonna 2013

Eikäpä tuo niin kaksista ole; Ensio Oluen mielestä neidot Kotkassa Juhannuksena viljahalmeessa hakkaa tuon vallan mennen tullen.

NÄIN TEET SAVISORATIEN

Tuhannenkirjavia betonitolppia
E 18-tien rampilla.
Havainnekuva

Koska kaupungeilla / valtiolla ei ole varaa – rahavarat on luultavasti, kuinka sen nyt tässä sievästi sanoisi, ikään kuin syöty ja hukkaan pantu esimerkiksi hölmöihin sen tuhannenriemunkirjaviin betonipilareihin – eikä enää edes siis sitä rahaa päällystettyjen katujen / teiden kunnossapitoon, saati uusien rakentamiseen, on ehkä hyvä muistaa, että vanha konsti parempi, kuin pussillinen muusia. Siis savisorapinta palatkoon jälleen kunniaan!

Näihin satojentuhansien hölmöihin sen tuhannenriemunkirjaviin betonitolppiin vielä mennäksemme, esimerkiksi nuo kaiken osaavat ja mainiot ideanikkarit Ensio Olut sekä taiteilija Olli Vaara ideoistsisvat vallan hetkessä valtatie 7 (E 18):lle Kyminlinnaan ylivertaiset ja ihan suoraan Hyväntuulentien rampille ja sitä pitkin muitta mutkitta, ilman sen kummempia krumeluureja Kotkansaarelle ohjaavat opasteet, jotka tulisivat maksamaan vain murto-osan rippenen noista sen tuhannenriemunkirjavista betonipilareista. Ottakaapa päättäjät ja viranhaltijat yhteyttä, eivät nämä veijarit muuten ala, kun niin vallan vaatimattomia ovat. Ja taas riittäisi rahaa katukunnossapitoon!

Palataanpa savisorateihin:

Nupukiveystä Kotkan Kirkkokadulla

Varsinkin, koska vanhat vähäliikenteiset öljysorat ja SIP:it, että SOP:it (sirotepintaus ja soratien pintaus, bitumiemulsiopintauksia) ovat menneet korjauskelvottomaan kuntoon, ne voidaan entistää savisorapintaisiksi.

Monen vanhemman kaupungin katujen asfalttien alla on nupukiveys, joten antaa sen vaan kulua uudemman päällysteen alta näkyviin ja kaupunkikuva sen kun komistuu!

Ei sentään ihan näin kauas! Ei Ensio Olut
sentään tuohon aikaan vielä edes
ollut syntynyt, tässähän on selvästi 
tyrannosauri Rex hyppäämässä 
narua; ei kai pyörää vielä ollut 
silloin ollut keksitty?

Vaan, kuka osaa enää tehdä savisoratietä, eli saveusta? No, kukapa muu, kuin tietenkin tien- ja vesirakennusinsinööri Ensio Olut, vaikka hän on kai jo ainakin vähän vanhuudenumpihöperö!

Kaikki muut, jotka ovat yhä hengissä ja ovat olleet itse saappaat savessa tekemässä savisorapäällysteitä, ovat luultavasti jo vanhuuttaan höppänöitä – Ensio Olut on ainoastaan umpihöperö. Näillä kahdella kaheliustyypillä on se ero, että höppänä ei enää muista, umpihöperö taas muistaa, ja kaikessa höperyydessään vieläpä kirjoittaa, minkä muistaa.

Jippii, nyt pyörä
on keksitty!

No niin, palataanpa ajassa kauas, kauas taaksepäin, aikaan vain hieman jälkeen pyörän keksimisen, mutta kuitenkin aikaan, jolloin jo teitä tehtiin.

Ensio Olut oli tuolloin TVH:lla tiemestaripiirillä kesäisin kesäpoikana. Ensimmäisenä kesänään Ensio Olut oli vasta 15 v. Ja mitäpä tiemestaripiirillä tuolloin noina ammoisten aikojen aamunsarastuksessa kesäisin tehtiin?




Mitäpä luulette? Tietystikö lakaistiin lakaisukoneella, vai savettiinko savisorateitä? Aivan oikein, tietysti savettiin savisorateitä!

Savisoratie

Saveusta ei missään oppilaitoksessa enää opeteta – liekö koskaan sen kummemmin opetettu. Siis nyt kaikki nimeltä mainitsemattomien kaupunkien nimeltä mainitsemattomat rakennus- kunnossapito- ym. päälliköt, tiehallinnon viran- ja toimenhaltijat, sekä liikenneministeriön virkamiehet, ja ennen kaikkea nimeltä mainitsematon liikenneministeri, seuraa tärkeä tiedoitus: Ensio Olut neuvoo vallan kansantajuisesti, miten savisorapinta tehdään.

Koska ainoa Ensio Oluen käsiin osunut savisoratietä käsittelevä kirjallinen lähde on dipl.insinööri Arvo Lönnroth’in vuonna 1927 julkituotu ”Tiekäsikirja”, Ensio Oluen on tyytyminen omaan tietoonsa sekä kokemukseensa savisorapintaisen tien rakentamisesta ja kunnossapitämisessä. Kyllähän asiasta joitain virkamieskielellä kirjoitettuja tutkielmiakin on tehty, mutta ei niiden pohjalta voi minkäänlaista tietä rakentaa. Ensio Olut selittää homman siis nyt kansantajuisesti!

                                       Tiekäsikirjan sivuja v:delta 1927

Kukkopilli

Savisorapinnan tekoon ei syöksytä suin päin ajatuksella, että menipä tuo sitten syteen, taikka saveen, vaan aivan ensiksi on löydettävä hyvää savea, mieluiten oikein kukkopillisavea.

Kun savenottopaikka on löydetty ja savenottoon lupa maanomistajalta saatu ja saatu myös valtioneuvoston asetus maa-ainesten ottamisesta 926/2005 mukainen lupa, ajetaan savi mataliin kasoihin kuivumaan ja murenemaan ainakin kahden talven yli.

Virveli on rumpu,
jossa ei käytetä
kiveytystä

Saven mureutumista odotellessa on hyvää aikaa kunnostaa teiden runkojen kuivatus, eli perata ja raivata ojat sekä korjata tierummut

Tierumpu.
Huomaa kiveytys rummun
suuluiskalla; näin helppoa
on erottaa tierumpu
virvelistä!

 ja kehottaa maanomistajia korjaamaan tien- tai kadunpitäjän antamien ohjeiden mukaiseen kuntoon tarvitsemansa maa- metsätalous sekä tonttiliittymärummut (Maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999) 88 §), tai tienpitäjä poistaa ne tienojien perkauksen yhteydessä; näitä tuiki tarpeellisia kunnossapitotöitähän ei tietysti ole tehty, koska on pelätty kalliilla rahalla rakennettujen päällysteiden menemistä rikki, tai peräti jopa tärviölle vallan.

Vanha, kuivaksi jo hapettunut öljysora, sekä SIP:it ja SOP:it täytyy repiä rikki ja sekoittaa tien kulutuskerroksen murskeeseen. Tosin jostain oudosta ja täysin kummallisesta syystä tämä toimenpide ei kuitenkaan ole tiettäväsi ympäristölakien mukaan luvallista, koska lähes kaikki, mitä maasta – tai tässä tapauksessa tiestä – nostetaan, tai muuten käsitellään, muuttuu ongelmajätteeksi. Jopa tietyömailta juurineen poisnostetut puiden kannot ovat – yllätys, yllätys – mitäpä muuta, kuin ongelmajätettä!

Juuriko juuret tekevät
kannosta ongelmajätettä?

Lautasrepijä

Joku viisas tiemestari on ehkä piilottanut johonkin varaston pimeimpään peräsoppeen kaukaisella -60-luvulla käytetyn ja juuri tähän tarkoitukseen kehitetyn tiehöylään liitettävän lautasrepijän; sellaiselle olisi nyt taas käyttöä, mutta onhan niitä muitakin tähän toimeen sopivia repimiä, kynsiteriä sun muita raapimia.

Traktoriraavin

Tässä vaiheessa on hyvä aika tilata varastoon ”kesäsuolaa”, kalsiumkloridia (CaCl₂) tien leveydestä ja liikennemäärästä riippuen 1 – 2,5 tonnia / kunnostettava tiekilometri.

Ensio Olut laittoi tähän 

tämän kuvan exmissi 

Sara Siepistä kun 

mitään aiheeseen 

soveltuvaa kuvaa 

ei löytynyt

Ennen saven levittämistä ja sekoittamista on tiehen muotoiltava riittävä sivukaltevuus, eli sivukaato. Sivukaadon tulee olla yleensä noin 5 %, kaarteissa sivukaato voi olla 7 %, mutt’ei yli; näin kulutuskerroksen materiaali ei valu merkittävässä määrin sisäkaarteen suuntaan.

No niin, nyt päästään itse saveukseen!

Kasoissa kuivunutta savea levitetään ajoradan laitaan kuorma-auton lavalta tarpeen mukaan noin 100 – 500 kg/m. Tänäpäivänä tähän löytynee monenmoisia teknisiä välineitä, mutta niinä muinaisina aikoina, kun Ensio Olut näitä hommia teki, kaksi apumiestä – yleensä ns. ”kesäpoikaa” – löi lapioilla silmämäärin saven auton lavalta, jonka lavan perä oli kavennettu perälautaa sopivasti auki pitävällä vinolla lankutuksella noin kolmasosaan, turvanaan ainoastaan putkesta tehty hiekoitushäkki.

Anekdoottina kerrottakoon, että kerran, kun Ensio Olut oli lavalla lyömässä savea alas, savi ei ollutkaan riittävän kuivaa valuakseen normaalisti.

Ensimmäinen Suomessa valmistettu
Tiekarhu vm. 1925

No, kun savi sitten sillä kertaa ei valunut, auton kuski nosti Velka-Sisun kippiä lisää ja nykäisi hieman, ja savi lähti kerralla yhtenä klönttinä tulemaan. Ensin meni puoli kuormaa perälaudan ali, sitten Ensio Olut, ja sitten toinen puoli kuormaa Ensio Oluen päälle. Onneksi Velka-Sisun perälauta oli puuta, ja siten aika kevyt, Ensio Olut oli silloin melko hoikka poika ja näin Ensio Olut selvisi pelkällä saveentumisella. Tätämyötä Ensio Oluesta tuli sitten loppuiäkseen maanrakentaja.

Lokomo AH 145 perässään
karheenlevitin

Kun savi on levitetty, aletaan tietä kastella ja savea ruvetaan sekoittamaan kulutuskerroksen murskeen sekaan tiehöylin hammasterin sekä karheenlevittimin – eli hiipoin, kuten noita tiehöylän lisävarusteita tavattiin nimittää – varustetuin tiehöylin 6 - 8 cm paksuiseksi savisorakulutuskerrokseksi.

Edwin Linkomies

Nyt noina lähes esihistoriallisina aikoina nämä kaksi ”kesäpoikaa” laittoivat kumisaappaat jalkaan ja muuttuivat, kuin taikaiskusta ”linkomiehiksi”, eli tuttavallisemmin ”Edwineiksi” (vrt. Jatkosodan aikainen pääminiteri Edwin Linkomies), heittivät eväsreput selkäänsä, tai tiehöylän ohjaamoon, tarttuivat rautaharaviin ja lähtivät kulkemaan savettavaa tieosuutta edestakaisin lingoten ylisuuret kivet haravillaan mahdollisimman kauas isäntien pelloille (josta isännät puolestaan heittelivät ne takaisin tielle).

 

Kasteluauto monsuunisuuttimin

Ensin murske höylätään karheeksi ajoradan keskelle, tie kastellaan hyvin ja sitten savi levitetään tiehöylällä kaistalle. Murske karhutaan (vert. Tiekarhu edellä) karheelta saven sekaan, kastellaan lisää ja savi sekä murske sekoitetaan siirtämällä sitä tiehöylien terällä toiseen suuntaan ja hiipalla toiseen. Tätä jatketaan, kunnes materiaali on homogeenistä, eli mennyt tästä edestakaisin höyläämisestä aivan sekaisin. Kahdella tiehöylällä saadaan tien molemmat kaistat samanaikaisesti kuntoon.

Mansikkapellon tyttö

Nämä edellä mainitut ”linkomiehetkin” varmaan pystytään korvaamaan jollain kalliilla teknisellä härpättimellä, eikä näinollen koulupojille enää löydy tätäkään mielekästä kesätyötä, jossa sai pällistellä söpöjä maalaistyttöjä jurttimaalla, sekä tienlaidoilla mansikkamailla peppu pystyssä hääriviä vähäpukeisia mansikanpoimijoita.

Maalaistyttö vuonna 2013

Tulevaisuudessa kai sitten tule enää löytymään tien- ja vesirakennusinsinöörejä (nyk. kai titteli on kai yhdyskuntatekniikkainsinööri AMK, tai joku sellainen), jotka olisivat tehneet itse kaikkia niitä töitä, joihin alaisiaan esimiesasemassa sitten patistavat.

 

Bernard-pumppu

Kolmas ”kesäpoika” oli pumppumiehenä, joka pumppasi Bernad-dieselpumpulla järvestä, joesta tai lammesta vettä tietä kasteleviin kasteluautoihin ja vietti kuumina kesäpäiviä kuormien välit yleensä järvessä, joessa tai lammessa. Tässä hommassa Ensio Olut oli vallan kuha!

Järvenrantatyttö

Ruokatunneilla ja kahvitauoilla koko tienkunnossapitoväki kokoontui yhteen – yleensä vedenottopaikalle – ja vanhemmat miehet alkoivat puhua leveitä. Tällaisista rattoisista tarinahetkistä Ensio Olut on ammentanut monet jutunjuurensa.

Kun savi on vihdoin saatu sekoitetuksi murskeeseen ja tien pinta on yhtä lillinkiä, on kalsiumkloridin, eli "kesäsuolan" kylvämisen aika. Kalsiumkloridi sitoo veden ja liikenne pääsee tiivistystyöhön. Kostea savisora jyrääntyy liikenteen alla tiiviiksi, eikä ala pölytä.

 

Polarasfaltti Oy:n 
kolmivalssijyrä,
eli "junga" ja "kumijussi"
Kouvolan Venäläistöyryllä
vuonna 1983

Kuitenkin, koska kumipyöräjyriä, ”kumijusseja”, seisonee ihan vaan vallan käyttämättöminä asfalttifirmojen varastoissa ja raskaan maanrakennuskaluston vaihtokonekentillä, nämä tulisi ottaa käyttöön savisorateiden tiivistystyössä, ”jungauksessa”, kuten me ammattimiehet tiivistystyötä tapaamme nimittää. 

Mosse ja Ifa

Näin toimien voitaisiin ehkä välttyä siltä saveuksen viimeiseltä työvaiheelta, eli ojiin liukastelleiden Mossejen, Ifojen ja  joskus myös Kuplavolkkareiden nyppimiseltä takaisin tielle; tämä oli viimeinen saveustyön työvaihe ainakin -60-luvulla.

Vasta tämän jälkeen voitiin laittaa vasta savetusta tiestä varoittavat liikennemerkit pystyyn.

Huom!
Yhdyssanavirhe!

Traktorilla vedettävä 
raskas tielana

Keväällä kunnolla savettu tie on halpa huoltaa koko kesän; ei tarvitse muuta, kuin suurien sateiden jälkeen käydä tiehöylällä tai raskaalla lanalla höyläämässä pinta kuoppien pohjia myöten, hieman lisää kesäsuolaa ja tien pinta on taas kunnossa! 

Kun ennen ensimmäistä saveusta perustyöt tierungon kuivatuksineen on tehty kunnolla, seuraavina keväinä nostetataan ojiin valunut kulutuskerroksen maa-aines ja isäntien sinne pelloiltaan viskomat, edellisenä vuonna pelloille lingotut kivet tiehöylällä vain takaisin tielle, lisätään tarvittava määrä savea, kastellaan, sekoitetaan ja lingotaan tieltä kivet taas pelloille.

 

Anglia, jolla ei ole ajettu
savisoratiellä

Oikein sitä kaiholla muistelee, kuinka kesäsuolan puhkiruostuttaman Anglian rättirengas (ristikudos-) inisi ja ikään kuin lauloi riemulaulua tasaisella savisoratiellä!