NÄIN TEET SAVISORATIEN

Tuhannenkirjavia betonitolppia
E 18-tien rampilla.
Havainnekuva

Koska kaupungeilla / valtiolla ei ole varaa – rahavarat on luultavasti, kuinka sen nyt tässä sievästi sanoisi, ikään kuin syöty ja hukkaan pantu esimerkiksi hölmöihin sen tuhannenriemunkirjaviin betonipilareihin – eikä enää edes siis sitä rahaa päällystettyjen katujen / teiden kunnossapitoon, saati uusien rakentamiseen, on ehkä hyvä muistaa, että vanha konsti parempi, kuin pussillinen muusia. Siis savisorapinta palatkoon jälleen kunniaan!

Näihin satojentuhansien hölmöihin sen tuhannenriemunkirjaviin betonitolppiin vielä mennäksemme, esimerkiksi nuo kaiken osaavat ja mainiot ideanikkarit Ensio Olut sekä taiteilija Olli Vaara ideoistsisvat vallan hetkessä valtatie 7 (E 18):lle Kyminlinnaan ylivertaiset ja ihan suoraan Hyväntuulentien rampille ja sitä pitkin muitta mutkitta, ilman sen kummempia krumeluureja Kotkansaarelle ohjaavat opasteet, jotka tulisivat maksamaan vain murto-osan rippenen noista sen tuhannenriemunkirjavista betonipilareista. Ottakaapa päättäjät ja viranhaltijat yhteyttä, eivät nämä veijarit muuten ala, kun niin vallan vaatimattomia ovat. Ja taas riittäisi rahaa katukunnossapitoon!

Palataanpa savisorateihin:

Nupukiveystä Kotkan Kirkkokadulla

Varsinkin, koska vanhat vähäliikenteiset öljysorat ja SIP:it, että SOP:it (sirotepintaus ja soratien pintaus, bitumiemulsiopintauksia) ovat menneet korjauskelvottomaan kuntoon, ne voidaan entistää savisorapintaisiksi.

Monen vanhemman kaupungin katujen asfalttien alla on nupukiveys, joten antaa sen vaan kulua uudemman päällysteen alta näkyviin ja kaupunkikuva sen kun komistuu!

Ei sentään ihan näin kauas! Ei Ensio Olut
sentään tuohon aikaan vielä edes
ollut syntynyt, tässähän on selvästi 
tyrannosauri Rex hyppäämässä 
narua; ei kai pyörää vielä ollut 
silloin ollut keksitty?

Vaan, kuka osaa enää tehdä savisoratietä, eli saveusta? No, kukapa muu, kuin tietenkin tien- ja vesirakennusinsinööri Ensio Olut, vaikka hän on kai jo ainakin vähän vanhuudenumpihöperö!

Kaikki muut, jotka ovat yhä hengissä ja ovat olleet itse saappaat savessa tekemässä savisorapäällysteitä, ovat luultavasti jo vanhuuttaan höppänöitä – Ensio Olut on ainoastaan umpihöperö. Näillä kahdella kaheliustyypillä on se ero, että höppänä ei enää muista, umpihöperö taas muistaa, ja kaikessa höperyydessään vieläpä kirjoittaa, minkä muistaa.

Jippii, nyt pyörä
on keksitty!

No niin, palataanpa ajassa kauas, kauas taaksepäin, aikaan vain hieman jälkeen pyörän keksimisen, mutta kuitenkin aikaan, jolloin jo teitä tehtiin.

Ensio Olut oli tuolloin TVH:lla tiemestaripiirillä kesäisin kesäpoikana. Ensimmäisenä kesänään Ensio Olut oli vasta 15 v. Ja mitäpä tiemestaripiirillä tuolloin noina ammoisten aikojen aamunsarastuksessa kesäisin tehtiin?




Mitäpä luulette? Tietystikö lakaistiin lakaisukoneella, vai savettiinko savisorateitä? Aivan oikein, tietysti savettiin savisorateitä!

Savisoratie

Saveusta ei missään oppilaitoksessa enää opeteta – liekö koskaan sen kummemmin opetettu. Siis nyt kaikki nimeltä mainitsemattomien kaupunkien nimeltä mainitsemattomat rakennus- kunnossapito- ym. päälliköt, tiehallinnon viran- ja toimenhaltijat, sekä liikenneministeriön virkamiehet, ja ennen kaikkea nimeltä mainitsematon liikenneministeri, seuraa tärkeä tiedoitus: Ensio Olut neuvoo vallan kansantajuisesti, miten savisorapinta tehdään.

Koska ainoa Ensio Oluen käsiin osunut savisoratietä käsittelevä kirjallinen lähde on dipl.insinööri Arvo Lönnroth’in vuonna 1927 julkituotu ”Tiekäsikirja”, Ensio Oluen on tyytyminen omaan tietoonsa sekä kokemukseensa savisorapintaisen tien rakentamisesta ja kunnossapitämisessä. Kyllähän asiasta joitain virkamieskielellä kirjoitettuja tutkielmiakin on tehty, mutta ei niiden pohjalta voi minkäänlaista tietä rakentaa. Ensio Olut selittää homman siis nyt kansantajuisesti!

                                       Tiekäsikirjan sivuja v:delta 1927

Kukkopilli

Savisorapinnan tekoon ei syöksytä suin päin ajatuksella, että menipä tuo sitten syteen, taikka saveen, vaan aivan ensiksi on löydettävä hyvää savea, mieluiten oikein kukkopillisavea.

Kun savenottopaikka on löydetty ja savenottoon lupa maanomistajalta saatu ja saatu myös valtioneuvoston asetus maa-ainesten ottamisesta 926/2005 mukainen lupa, ajetaan savi mataliin kasoihin kuivumaan ja murenemaan ainakin kahden talven yli.

Virveli on rumpu,
jossa ei käytetä
kiveytystä

Saven mureutumista odotellessa on hyvää aikaa kunnostaa teiden runkojen kuivatus, eli perata ja raivata ojat sekä korjata tierummut

Tierumpu.
Huomaa kiveytys rummun
suuluiskalla; näin helppoa
on erottaa tierumpu
virvelistä!

 ja kehottaa maanomistajia korjaamaan tien- tai kadunpitäjän antamien ohjeiden mukaiseen kuntoon tarvitsemansa maa- metsätalous sekä tonttiliittymärummut (Maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999) 88 §), tai tienpitäjä poistaa ne tienojien perkauksen yhteydessä; näitä tuiki tarpeellisia kunnossapitotöitähän ei tietysti ole tehty, koska on pelätty kalliilla rahalla rakennettujen päällysteiden menemistä rikki, tai peräti jopa tärviölle vallan.

Vanha, kuivaksi jo hapettunut öljysora, sekä SIP:it ja SOP:it täytyy repiä rikki ja sekoittaa tien kulutuskerroksen murskeeseen. Tosin jostain oudosta ja täysin kummallisesta syystä tämä toimenpide ei kuitenkaan ole tiettäväsi ympäristölakien mukaan luvallista, koska lähes kaikki, mitä maasta – tai tässä tapauksessa tiestä – nostetaan, tai muuten käsitellään, muuttuu ongelmajätteeksi. Jopa tietyömailta juurineen poisnostetut puiden kannot ovat – yllätys, yllätys – mitäpä muuta, kuin ongelmajätettä!

Juuriko juuret tekevät
kannosta ongelmajätettä?

Lautasrepijä

Joku viisas tiemestari on ehkä piilottanut johonkin varaston pimeimpään peräsoppeen kaukaisella -60-luvulla käytetyn ja juuri tähän tarkoitukseen kehitetyn tiehöylään liitettävän lautasrepijän; sellaiselle olisi nyt taas käyttöä, mutta onhan niitä muitakin tähän toimeen sopivia repimiä, kynsiteriä sun muita raapimia.

Traktoriraavin

Tässä vaiheessa on hyvä aika tilata varastoon ”kesäsuolaa”, kalsiumkloridia (CaCl₂) tien leveydestä ja liikennemäärästä riippuen 1 – 2,5 tonnia / kunnostettava tiekilometri.

Ensio Olut laittoi tähän 

tämän kuvan exmissi 

Sara Siepistä kun 

mitään aiheeseen 

soveltuvaa kuvaa 

ei löytynyt

Ennen saven levittämistä ja sekoittamista on tiehen muotoiltava riittävä sivukaltevuus, eli sivukaato. Sivukaadon tulee olla yleensä noin 5 %, kaarteissa sivukaato voi olla 7 %, mutt’ei yli; näin kulutuskerroksen materiaali ei valu merkittävässä määrin sisäkaarteen suuntaan.

No niin, nyt päästään itse saveukseen!

Kasoissa kuivunutta savea levitetään ajoradan laitaan kuorma-auton lavalta tarpeen mukaan noin 100 – 500 kg/m. Tänäpäivänä tähän löytynee monenmoisia teknisiä välineitä, mutta niinä muinaisina aikoina, kun Ensio Olut näitä hommia teki, kaksi apumiestä – yleensä ns. ”kesäpoikaa” – löi lapioilla silmämäärin saven auton lavalta, jonka lavan perä oli kavennettu perälautaa sopivasti auki pitävällä vinolla lankutuksella noin kolmasosaan, turvanaan ainoastaan putkesta tehty hiekoitushäkki.

Anekdoottina kerrottakoon, että kerran, kun Ensio Olut oli lavalla lyömässä savea alas, savi ei ollutkaan riittävän kuivaa valuakseen normaalisti.

Ensimmäinen Suomessa valmistettu
Tiekarhu vm. 1925

No, kun savi sitten sillä kertaa ei valunut, auton kuski nosti Velka-Sisun kippiä lisää ja nykäisi hieman, ja savi lähti kerralla yhtenä klönttinä tulemaan. Ensin meni puoli kuormaa perälaudan ali, sitten Ensio Olut, ja sitten toinen puoli kuormaa Ensio Oluen päälle. Onneksi Velka-Sisun perälauta oli puuta, ja siten aika kevyt, Ensio Olut oli silloin melko hoikka poika ja näin Ensio Olut selvisi pelkällä saveentumisella. Tätämyötä Ensio Oluesta tuli sitten loppuiäkseen maanrakentaja.

Lokomo AH 145 perässään
karheenlevitin

Kun savi on levitetty, aletaan tietä kastella ja savea ruvetaan sekoittamaan kulutuskerroksen murskeen sekaan tiehöylin hammasterin sekä karheenlevittimin – eli hiipoin, kuten noita tiehöylän lisävarusteita tavattiin nimittää – varustetuin tiehöylin 6 - 8 cm paksuiseksi savisorakulutuskerrokseksi.

Edwin Linkomies

Nyt noina lähes esihistoriallisina aikoina nämä kaksi ”kesäpoikaa” laittoivat kumisaappaat jalkaan ja muuttuivat, kuin taikaiskusta ”linkomiehiksi”, eli tuttavallisemmin ”Edwineiksi” (vrt. Jatkosodan aikainen pääminiteri Edwin Linkomies), heittivät eväsreput selkäänsä, tai tiehöylän ohjaamoon, tarttuivat rautaharaviin ja lähtivät kulkemaan savettavaa tieosuutta edestakaisin lingoten ylisuuret kivet haravillaan mahdollisimman kauas isäntien pelloille (josta isännät puolestaan heittelivät ne takaisin tielle).

 

Kasteluauto monsuunisuuttimin

Ensin murske höylätään karheeksi ajoradan keskelle, tie kastellaan hyvin ja sitten savi levitetään tiehöylällä kaistalle. Murske karhutaan (vert. Tiekarhu edellä) karheelta saven sekaan, kastellaan lisää ja savi sekä murske sekoitetaan siirtämällä sitä tiehöylien terällä toiseen suuntaan ja hiipalla toiseen. Tätä jatketaan, kunnes materiaali on homogeenistä, eli mennyt tästä edestakaisin höyläämisestä aivan sekaisin. Kahdella tiehöylällä saadaan tien molemmat kaistat samanaikaisesti kuntoon.

Mansikkapellon tyttö

Nämä edellä mainitut ”linkomiehetkin” varmaan pystytään korvaamaan jollain kalliilla teknisellä härpättimellä, eikä näinollen koulupojille enää löydy tätäkään mielekästä kesätyötä, jossa sai pällistellä söpöjä maalaistyttöjä jurttimaalla, sekä tienlaidoilla mansikkamailla peppu pystyssä hääriviä vähäpukeisia mansikanpoimijoita.

Maalaistyttö vuonna 2013

Tulevaisuudessa kai sitten tule enää löytymään tien- ja vesirakennusinsinöörejä (nyk. kai titteli on kai yhdyskuntatekniikkainsinööri AMK, tai joku sellainen), jotka olisivat tehneet itse kaikkia niitä töitä, joihin alaisiaan esimiesasemassa sitten patistavat.

 

Bernard-pumppu

Kolmas ”kesäpoika” oli pumppumiehenä, joka pumppasi Bernad-dieselpumpulla järvestä, joesta tai lammesta vettä tietä kasteleviin kasteluautoihin ja vietti kuumina kesäpäiviä kuormien välit yleensä järvessä, joessa tai lammessa. Tässä hommassa Ensio Olut oli vallan kuha!

Järvenrantatyttö

Ruokatunneilla ja kahvitauoilla koko tienkunnossapitoväki kokoontui yhteen – yleensä vedenottopaikalle – ja vanhemmat miehet alkoivat puhua leveitä. Tällaisista rattoisista tarinahetkistä Ensio Olut on ammentanut monet jutunjuurensa.

Kun savi on vihdoin saatu sekoitetuksi murskeeseen ja tien pinta on yhtä lillinkiä, on kalsiumkloridin, eli "kesäsuolan" kylvämisen aika. Kalsiumkloridi sitoo veden ja liikenne pääsee tiivistystyöhön. Kostea savisora jyrääntyy liikenteen alla tiiviiksi, eikä ala pölytä.

 

Polarasfaltti Oy:n 
kolmivalssijyrä,
eli "junga" ja "kumijussi"
Kouvolan Venäläistöyryllä
vuonna 1983

Kuitenkin, koska kumipyöräjyriä, ”kumijusseja”, seisonee ihan vaan vallan käyttämättöminä asfalttifirmojen varastoissa ja raskaan maanrakennuskaluston vaihtokonekentillä, nämä tulisi ottaa käyttöön savisorateiden tiivistystyössä, ”jungauksessa”, kuten me ammattimiehet tiivistystyötä tapaamme nimittää. 

Mosse ja Ifa

Näin toimien voitaisiin ehkä välttyä siltä saveuksen viimeiseltä työvaiheelta, eli ojiin liukastelleiden Mossejen, Ifojen ja  joskus myös Kuplavolkkareiden nyppimiseltä takaisin tielle; tämä oli viimeinen saveustyön työvaihe ainakin -60-luvulla.

Vasta tämän jälkeen voitiin laittaa vasta savetusta tiestä varoittavat liikennemerkit pystyyn.

Huom!
Yhdyssanavirhe!

Traktorilla vedettävä 
raskas tielana

Keväällä kunnolla savettu tie on halpa huoltaa koko kesän; ei tarvitse muuta, kuin suurien sateiden jälkeen käydä tiehöylällä tai raskaalla lanalla höyläämässä pinta kuoppien pohjia myöten, hieman lisää kesäsuolaa ja tien pinta on taas kunnossa! 

Kun ennen ensimmäistä saveusta perustyöt tierungon kuivatuksineen on tehty kunnolla, seuraavina keväinä nostetataan ojiin valunut kulutuskerroksen maa-aines ja isäntien sinne pelloiltaan viskomat, edellisenä vuonna pelloille lingotut kivet tiehöylällä vain takaisin tielle, lisätään tarvittava määrä savea, kastellaan, sekoitetaan ja lingotaan tieltä kivet taas pelloille.

 

Anglia, jolla ei ole ajettu
savisoratiellä

Oikein sitä kaiholla muistelee, kuinka kesäsuolan puhkiruostuttaman Anglian rättirengas (ristikudos-) inisi ja ikään kuin lauloi riemulaulua tasaisella savisoratiellä!

ENSIO OLUT: CITYKANI-INVAASIO UHKAA!

Ennen Vappua oli Kymarissa seuraava uutinen:

” Talttahampaat iskevät puiston kasveihin”

28.4.2013 8:57

”Jäniksistä ja rusakoista on tullut riesa Kotkan puistoissa.

Tämä pitkäkorva
tässä kuvassa
ei ole rusakko,
eikä urbanisoitunut
jänis, vaan ihka aito
suomalainen sitypupu

Juuri kun istutusten kevätkukinnot alkoivat komeimmillaan, puistojen pitkäkorvat nakersivat kukat liki maata myöten poikki.

Ja tämä tällainen on jänis

Jäniksiä ja rusakoita on tavattu kaupungilla aikaisemminkin, mutta nyt niiden määrä on lisääntynyt merkittävästi. Kotkan saattaakin olla kasvamassa urbanisoitunut jänissukupolvi.”

Tämä puolestaan on rusakko

Ensio Olut kirjoitti tammikuussa 2011 hieman toisenlaisesta jyrsijäuhasta, citykani-invaasiosta; sen voi lukea näpäyttämällä tuota vihreää otsikkoriviä tuossa, jos sattuu kiinnostamaan.



ENSIO OLUT: CITYKANI-INVAASIO UHKAA!

ETTÄ EIKU HAUSKAA VAPPUA SITTEN VAAN!

Linnunrata ja oman Aurinkokuntamme
sijainti siinä

Tässä muutama kevät sitten, juuri näin Vapun alla kolmisen kymmentä vuotta sitten Linnunradan keskuksessa oleva massiivinen musta aukko ruikkasi kaiken muun toimen ohessa Maapalloa kohti kapean, erittäin tarkkarajaisen, lyhyen, yhden tunnin ja kahdeksan minuuttia, sekä noin 20 sekuntia kestäneen gammapurkauksen; niin tarkkarajaisen, että sen vaikutus osui vain ja ainoastaan eteläisen Suomen alueelle, pääosin ja täydellä tehollaan pääkaupunkiseudulle; esimerkiksi täällä Kotkan seuduilla ja muualla Kymenlaaksossa sen vaikutus oli lievempi.

Galaksin keskellä oleva massiivinen 
musta aukkohan se tässä 
gammasäteitä ruikkii!

Tuo gammasylky, tai -ruikkaus oli tapahtunut itse asiassa jo 28.501 vuotta, 4 kuukautta, 29 päivää ja noin 22 tuntia, 8,3 minuuttia sitten, mutta kun Maapallon etäisyys Linnunradan keskuksessa olevasta massiivisesta mustasta aukosta vaihtelee välillä n. 25.000 valovuotta ja noin 8,3 valominuuttia – n. 28.000 valovuotta ja noin 8,3 valominuuttia (tuo 8,3 min on aika, joka valolta menee, kun se matkaa Auringosta maahan; tästä syystä Maan etäisyydestä Aurinkoon käytetään avaruusetäisyysyksikköä 1 AU = 8,3 valominuuttia, tasan).

Etelä-Suomen kartta

Koska valon nopeus tyhjiössä (=valonnopeus, joka näin yhtyeenkirjoitettuna tarkoittaa fysikaalista vakiota c; vertaa suhteellisuusteoria: E=mc²) on 299 792 458 m/s eli noin 1 079 252 849 km/h, tästä seuraa, että tuo 28.501 vuotta, 4 kuukautta, 29 päivää ja noin 22 tuntia, 8,3 minuuttia aiemmin Linnunradan keskuksessa olevasta massiivisesta mustasta aukosta syöksynyt gammapurkaus osui Maapalloon eteläisen Suomen alueelle juuri 1.5.1993, ja sen vaikutus kesti klo 03:05:08 – klo 04:12:12 välisen ajan.

Simaa ja tippaleipiä

Juuri tuona Vappuna vuonna 1993 Ensio Olut oli etsiytynyt Helsinkiin nauttiakseen siellä hieman simaa ja tippaleipiä.

Tuohon vappuun valmistuessaan Ensio Olut oli hommannut monta pulloa monen merkkisiä pulloja eirlaisia juomia ja korkannut oitis ne kaikki; ja olipa hän maistanut siemausken kohta kustakin!

Ben

 Mielessä oli myös heitellä sivistyneesti ehkä pari rullaa serpentiiniä, Ben Zyscowis...Zyskowiks... oisko Zyzkow... eiku niinku toi, mikä hitto, toi siis Ben Zyskowicz -naama naamalla. Vappuhuiskallakin oli tarkoitus hieman huiskuttaa.

Tippaleipää haukatessaan Ensio Olut – Vanhan Liiton miehiä kun on – aina paljastaa päänsä kunnioittaakseen tippaleivän leipojaa – se kun on vallan niin monimutkaista työtä – mutta laittaa ylioppilaslaakin taas heti takaisin päähänsä aina nauttiessaan simaa.

Alumiinifoliohattu-
perhe

Arvovaltainen
alumiinifoliohattu

Kyseisen Vapun alla – tai oikeastaan jo kevättalvella – oli ollut juttuja lehdissä avaruussäteilystä, sen vaaroista ja siltä suojautumisesta. Alumiinifoliohattuja esiteltiin jopa arvostettujen tiedejulkaisujen artikkeleissa ja kuvissa; alumiinifoliohattujen vakuutettiin estävän avaruussäteilyn vaikutusta tajunnantilan himmenemiseen sekä vähentävän huomattavasti myös muistin pätkimistä. Ensio Olut oli kokenut, että joskus, joinain Vappuina, oli muisti hieman pätkinyt. Nyt syykin oli selvillä, avaruussäteilyä, avaruussäteilyähän se!

Yks Marjatta, nätti 
ylioppilasneitokainen
Ensio Oluen nuoruusajalta
1960-luvun lopun,
1970-luvun alun
vuosilta!

Niinpä Ensio Olut otti arvostettujen tiedejulkaisujen artikkeleiden ohjeista vaarin ja vuorasi kauhtuvan ja kellastuvan ylioppilaslakkinsa kolmin kerroin taitellulla alumiinifoliolla – tinapaperilla, kuten sitä silloin vielä usein kutsuttiin – ja lähti, aivan kuten oli rientänyt paria kymmentä vuotta aiemminkin, erään edellisenä keväänä valmistuneen yhden nätin Marjatta-nimisen ylioppilasneitokaisen kera jo Vapunpäivän aattona Helsingin Vapunrientoihin aavistamatta, että kaukaa avaruudesta oli hyvää vauhtia lähestymässä gammasädeimpulssi.

Sitten Vappuaamuna noin klo 03:06:08, tai sekunnilleen, gammasäde iski eteläiseen Suomeen!

Gammasädeimpulssi läpäisi Ensio Oluen ylioppilaslakin sametin ihan tuosta vain! Ei ensimmäinen tinapaperi, eikä vielä toinenkaan ollut sille este; olivatpa vain hidasteita sen tiellä kohti Ensio Oluen aivokuorta päätyäkseen viimein aivojen sisäosissa sijaitsevaan Ensio Oluen aivojen alkeellisimpiin osiin, liskoaivoon, hippokampukseen eli aivotursoon, joka säätelee muistitoimintoja.


Kolmanteen tinapaperikerrokseen sen gammapulssin matka sitten tyssäsi! Ensio Oluen tajunta ei - kuten joskus aiempina Vappuina oli ihan tavallisen avaruussäteilyn vaikutuksesta käynyt - tällä kertaa nyt himmennyt, vaikka tämä voimallinen  gammaimpulssi iski, eikä muistikaan alkanut pätkiä!

Hetken gammasäde kimpoili sokaisevasti säkenöiden Ensio Oluen ylioppilashatun sisällä kahden alimman alumiinifoliokerroksen välissä, menetti energiansa siihen touhuun ja viimein vienosti sihahtaen sekä ujosti poksahtaen sammui.

Nurmoon häjy suaraam Pohojammaalta Helsingin 
leikkipuistossa vuoden 1993 Vappuaamuna.

Puistotäti on tullut poimimaan hylsyt.
On se vaan niin häjy, tua Nurmoon
häjy, oikeen soon emähäjy!

Kun säkenöinti loppui, Ensio Olut katsahti ympärilleen ja näki, kuinka ihmiset toikkaroivat kaupungilla tajunnan rajamailla; monelta oli gammasäde iskenyt tajunnan poijes vallan, ja nämä rötköttivät, kuka puistonpenkeillä, kuka puistojen talven jäljiltä vielä marroilla nurmikoilla ja istuttamattomien kukkapenkien mullilla. 

"Taas on tulppaaneissa turvallaan
tuo iloinen Andersson.
Niin kuin kaunein kukka kauniin maan,
on iloinen Andersson"

Ja mitäs tuolla oikein tapahtui? Iloinen Andersson kaatui taas tänäkin Vappuna kukkapenkkiin! No niin, ja on taas tulppaaneissa turvallaan tuo iloinen Andersson!

Luonteva istuma-asento

Ihmeellisintä oli, että jotkut Helsingin patsaista oli herännyt eloon. Aleksis Kivi oli vääntäytynyt seisaalleen ja oikoi nyt vuosikymmenten aikana 

Aleksis Kivi
luonnottomassa
istuma-asennossa

luonnottomassa istuma-asennossa jäykistyneitä jäseniään. (Yrittäkääpäs itse istua noin "Aleksis Kivi -asennossa" edes hetki. Mitä? Onnistuuko?)

Tellervo Tapion tytär
Dianapuistossa

Tellervo Tapion tytär oli heittänyt keihäänsä Dianapuiston toiseen päähän. Kipaissut hakemaan sen, ja otti jo ristiaskeleita, kuin Tiina Lilak kymmentä vuotta aiemmin vuonna 1983 Helsingin MM-kisoissa, nakatakseen keppinsä kohta taas kohti Dianapuiston toista päätä.

J. L. Runeberg ja
Suomen laki

J. L. Runeberg oli laskeutunut jalustaltaan ja tavaili nyt ruotsinkielisenä ummikkona suureen ääneen Suomi-neidon pitelemään kivitauluun hakattuja Maamme-laulun suomenkielisiä sanoja. 

Kolme seppää ja Stocka

Aleksanteri II oli kiivennyt pylväänsä päästä ja oli käppäillyt nimikkokatuaan Kolmen sepän juttusille siihen Stockan edustalle; juttua tuntui kielimuurista ja luokkaeroista huolimatta riittävän.

Haavisen Manta

Eino Leino oli hyljännyt ja maahan heittänyt pronssisen viittansa kiviselle jalustan juurelle, mutta itse pronssinen mies oli häipynyt jonnekin. Havis Amandakin oli poissa paikaltaan Kauppatorilta merileijonien reunustaman uima-altaan keskeltä. Ensio Olutta ei enää oikeastaan hämmästyttänyt tämäkään; kaipa näillä kummallakin patsaalla oli ollut tähdellistä asiaa jonnekin.

Leinon Eikka

Kun Ensio Olut palaili Pohjois-Esplanadia Erottajalle päin, Ensio Olut kuuli koristepensaikosta J. L. Runebergin patsaan jalustan takaa ensin naisen hillitöntä hihitystä, helisevää, kuin vaski. Sitten sieltä kuului miehisen pronssin karkealla, mutta kuitenkin jotenkin kumman humalaisen runollisella äänellä:

    -          Pidä Sinä Manta nyt vorollasi tätä perkeleen pulua paikallaan, että minäkin saan paskannettua sen päälle!

Viiden- kuudenmaissa, kun Ensio Olut oli kulkenut sitten puolestaan tällä kertaa Etelä-Esplanadia pitkin, ja vettä satoi vaan, olivat patsaat olleet taas paikoillaan, kuten ennen, ja useat – tai parempi kai sanoa, monet, eivät siis läheskään kaikki Vapunviettäjät olivat jo tulleet jollain lailla tolkkuunsa. Kukaan ei kuitenkaan muistanut aamuyön tapahtumista tuon taivaallista; ainakin Andersson oli yhä turvallaan kukkapenkissä. 

Anttilan keväthuumaus 
https://youtu.be/ezO1T_uKzQk

Ja katsohan kummaa. Anttilakin oli ampaissut jo ylös vuoteeltaan; aurinko oli korkeella, kevättuuli lounaassa. Tuolla hän nyt kuorsas järin yöpaidassaan - ja mitä hittoa, eihän tuo ole edes osunut vuoteeseensa. Ja mikä hiton yöpaita, tuo vaatekertahan on selvästi haalarit; no nii'jn, Anttilahan oli aivan selvästi matkalla työväen Vappumarssille! Anttilan joukkoon sai yhtyä kuka nyt vaan. 

                

Tämä tarina on tosi, Ensio Olut sen itse tämän Vappujutun kirjoittajalle kertoi; eikä Ensio Olut juuri valehtele! Ensio Oluen seinänaapurin Olli Vaaran kertoma vahvisti sen, että Ensio Olut ei ollut pannut omiaan.

Kolminkertainen
ylioppilaslakki

Olli Vaara oli viettänyt kertomansa mukaan Vapun vuonna 1993 Kotkassa ja vuorannut myös tolkun himmenemisen ja muistin menetyksen estämiseksi ylioppilaslakkinsa Ensio Oluen antaman vihjeen mukaisesti kolminkertaisella alumiinifoliolla. Vai oliko hän vuorannut kolme ylioppilashattua yksinkertaisella tinapaperilla ja laittanut nämä hatut sitten päällekkäin päähänsä; olihan tuosta Vapusta jo kymmeniä vuosia, joten muistikuvat saattavat tältä osin olla jo hieman ylivalottuneet.

Kotkan pojat

Juuri tuona Vappuyönä vuonna 1993 kello kolmen ja neljän välillä oli Olli Vaara - tällainen mielikuva tuosta Vapusta on Olli Vaaran päähän jäänyt selvänä, kuin pläkki - kulkenut kaupungintalon kulmilla, kun oli kuullut puhetta kaupungintalon portaiden alapään seutuvilta, ihan selvää kotkalaista jurputusta. Olli Vaara kertoi, kuinka ”Kotkan pojat” -patsaan suurempi patsas oli jupissut itsekseen:

Ruotsinsalmen meritaistelun
kaatuneiden venäläisten
sotilaiden muistomerkki
Kuusisen saaressa

   -         On tää nyt yhtä perkeleen homoa ja ihan runkkua olla ny täysikäne miespatsas Kotkassa!

Maria Purpur
Isopuistossa

   

     -   Sen harvan kerran, kun herää viriilinä henkiin, ei oo ku yks vanhan ämmän kuvatus Isopuistossa ja yks frigidi ryssien muija Kuusisen saaressa. 

Ahtaajat
lankkuvarkaissa

   -         Muut onkin sitten lankkuvarkaita, jätkiä, äijänpäitä, elikoita ja jotain kummallisia kivitolppia ja -palloja, ja yks irtokäsi Koreavuorenkadun laidassa Pohjoispuistossa. 

Vuoden 1952 Helsingin
Olympialaisten nyrkkeilyn
kääpiösarjan kotkalainen
Olympiavoittaja
Pentti Hämäläinen

   
    -        Eikä tässä uskalla ees sen Hämäläisen Penankaan juttusille; se voi suuttua ja mättää viälä turpiin.

     -         Mistä vitusta, iskä hei, miä oon sitte tähän tullu, ku tääl ei oo yhtään halukasta, saati hedelmällistä naispatsasta, pienempi kivihahmo siihen.

    -         Sieltä samasta helvetin tarvekivilouhimosta kai, kun miäkii, muuta en tiiä. Ja nyt poika turpa tukkoon, toi yks saatanan sälli tuolla Kustaankadun jalkkiksella kuulee!

Toivottavat Ensio Olut, Olli Vaara sekä
näiden umpihöperöiden juttujen 
vanhuudenhöperö kirjoittaja

Olli Vaara kertoi vielä toivotelleensa ”Kotkan pojille”, että eiku hauskaa Vappua sitten vaan, ja oikein kädestä pitäen; kertoi sitten jatkaneensa matkaansa Kantasatamaa päin, vaik’ei kuulemma luultavasti yhtään sinnepäinkään menossa silloin edes ollut.

Näin Kotkan vakinaiseen asujaimistoon kuuluvana Ensio Olutkin haluaa kantaa risunsa edesmenneen aatteen ja sen etummaisen lipunkantajan, kotkalaisen Taisto Sinisalon muistojen risukasaan laittamalla tähän sen "...tää on viimeinen Taisto..." -laulun. 

Laulakaamme kaikki mukana:

Hähää, en laittanutkaan tähän mitään

Taistojen tietä koskevaa, vaan tämän 

Maikki Pirilän &"Neitoset"/"Seireenit" 

-tanssiorkesterin.

Näin vuonna 1950 syntyneenä

toivoisin näitä suloisia Neitosia 

Meripäivillekin tänä vuonna esiintymään,

en mitään sellaisia laulua puhuvia räppäreitä

Tuossa vielä Unto Kupiaisen runoilema runo "Teinilaulu", ken sitä mukana laulaa  osaa ja haluaa:

Ps: Se "eräs neitonen, joka syleilyllä tuhat kertaa suuremman onnen toi...", jota ei Unto Kupiainen vallan ihan erikseen nimeltä halunnut mainta, oli siis Marjatta.


Toivoo Ensio Olut